Katsojan sielu sai sen vaikutelman että tätä suoelämän valloittavaa ja karkoittavaa taistelua tulee jatkumaan siksi kunnes koko tämä neva olisi ojitettu, kuokittu, kynnetty, kylvetty… Ja sitten aina eteenpäin, ojia luoden, kyntäen, lannoittaen, kylväen, leikaten… Erämaan valloitus toteutuisi hetki hetkeltä, vuosi vuodelta, vuosikymmen vuosikymmeneltä, vuosisata vuosisadalta… Valloittajina olisivat ihmiset, niiden isien jälkipolvet jotka tunsivat tämänkin nevan vain joutomaana, hylkymaana, jolla ei ollut ihmistä varten mitään hyödyttävää tarkoitusta … pisara runoutta vain! Runoutta, mikä nautittiin auringonvalon, kanervainhajun ja marjain kera. Ei mitään arkielämän vakavaa, juhlallista todellisuutta varten…
Nyt siltä katoaisi marjain ja kanervain paratiisi-idylli, mutta sijaan tulisi suuri, valtaava todellisuus, missä maan hallitsijaksi pyrkivä mies, uuttera, ajatteleva ihminen ottaa peruuttamattoman valloitus-askeleen luonnonherruuteen, määrätäkseen sen palvelusehtoja.
Se oli aivan toinen vaikutelma kuin jos siinä olisi kaivettu viemärin sijasta puhdasta kultaa. Kullankaivuu synnyttää aina kullanhimon tuhansine tätä intohimoa lietsovine, palvelevine vivahduksineen. Kullankaivuussa sykähtää elämän valtasuoni kuumevivahduksin. Kaikkialla, mihin tämän kuumeen vaikutus ulottuu, synnyttää se tartuntaa, elämänvihoja, hermotauteja, nälkää, köyhyyttä ja kirottua rikkautta.
Mutta tässä suolla, viljelystä edellyttävän suoviemärin reunalla herää jokaisessa terveessä, pilaantumattomassa mielikuvituksessa merkillinen omanvoimantunto ja sisäinen elämänilon aavistus.
Nämä työmiehet olivat siihen jo tottuneet. Heiltä oli ensi tunnelma haihtunut työtunteiden sekaan. Mutta jotain oli jäänyt, jotain, jonka arvo tuntui pysyvältä: miehet ylpeilivät työnsä arvosta. Se ikään kuin kohotti heidät tavallista työväkeä ylemmäksi, pani heidän sieluissaan syntymään sellaisen tunteen. Se oli sitä omituisempaa, kun monet heistä olivat ennen jo havainneet lamausta mielessään maatyön ala-arvoisuuden vuoksi. Jotkut olivat jo itsetietoisesti aikoinaan paenneet talonpojan töitä, ei ainoastaan palkan vähyyden, vaan työn arvottomuuden vuoksi. Mutta täällä kohottava tunne oli kesän kuluessa ensin hiipinyt mieleen, sitten vallannut siellä vähitellen pysyvän paikan. Monta heistä tämä työnarvon tunto nyt hallitsi.
Tilapäiset työnetsijät, jotka viivähtivät vain viikon pari täällä, eivät voineet saavuttaa tätä mielialaa. Siksipä he melkein poikkeuksetta menivät pian tiehensä kyllästyneinä ja ikävystyneinä.
Mutta katselija, jolla oli jonkunkaan verran asiaan kuuluvaa perustunnetta, haltioitui aina kun saapui paikalle.
Kerran Varamäen ukko kuvaili, että hänestä tuntui tässä ojanpartaalla siltä, kuin Luoja hapuilisi häntä kädestä, osottaisi suota ja kuiskaisi: sinulle ja sinun siemenelles annan minä tämän maan.
Siitä tuli kiertävä sananparsi.