Erään kuusainpensaan varjossa istui kaksi miestä tupakoiden ja jutellen. Toinen niistä oli entinen Peltosen renki, Juho, toinen muuan torpparinpoika, joka oli jo, kuten paidastakin näkyi, ehtinyt käydä Amerikassa. Juho käytti nimenään sen mökin vanhaa nimeä, johon oli naimisensa jälkeen asettunut asumaan; se oli Takanperä. Toisen miehen nimi oli Miettinen.
— Pieni maapala miehellä, jonka täytyy elää ansiostaan, on vain vaivaksi, puhui Miettinen. Tuolla Amerikassa, jossa se eläminen käy aivan rahalla…
— Kyllä se hyvä on täällä Suomessa, keskeytti Juho. Eihän täällä tule toimeen ilman lehmää. Ja hiidestäkö otat sille kesälaitumenkin ja talvielon, ellei ole maata itselläs? Kyllä minä olen koettanut. Mutta se käy niin aatamille kun ei tahdo saada hinnalla millään.
Miettinen, nähtävästi käsittäen olevansa ymmärryksessä ja kokemuksessa yläpuolella puhetoveriaan, virkkoi:
— Kyllähän se aina käy kireämmäksi, mitä tiukemmin kapitalistiset tuotantotavat ottavat sijansa näin maallakin ja talonpoikaisissa maanviljelysoloissa. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, ettei työmiehen pikkuhuushollia saa kannattamaan millään, jos siinä harjoittaa sellaista pikkutuotantoa kuin esimerkiksi pientä karjataloutta. Perunamaa ja kasvitarha ovat ainoat, jotka…
Takanperä katkaisi nauraen:
— Mutta etkö sinä nyt ymmärrä, että tällä asialla on eri mahdollisuudet Suomessa kuin Amerikassa!
— Sen minä kyllä myönnän ja ymmärrän, tunnusti Miettinen. Ja myönnän senkin, että täällä voi saada pienemmänkin maanviljelyksen kannattamaan, jos vain panisi kylläksi siihen työtä ja aikaa, tahi kapitaalia. Mutta työmiehen täytyy aina tarttua kiinni lähimpään ja lyhimpään rahansaantimahdollisuuteen. Ei ehdi suunnitella, eikä odottaa hedelmien kyspymistä.
Juho nousi ja täytti uudestaan piipun. Katsellen viemärille ja laajalle nevalle ympärilleen, virkkoi:
— Esimerkiksi tällainen työ. Jos lyhintä tietä aina rahaan pyrkii, ei tällainen työ kannata niille jotka teettävät, vaan ainoastaan meille, jotka saamme työstämme rahapalkan joka lauantai.