Ulkona nousi kuu. Maa oli ensi roudassa. Koulun puistossa humisi hiljainen tuuli, heilutellen hiukan lehtensä varistaneita puitten alastomia oksia. Ilma tuntui niin raikkaalle. Kanteleisen mieli kirkastui pian.
— Juuri nämä tällaisethan ne ovat itsekasvattajan loukkauskiviä! hän ääneen huudahti. Lyöt varpaasi vanhan ukon ennakkoluuloihin ja suutut, se on tappio!… Hillitset itsesi, mutta älä luovu vakaumuksestasi, se on voitto.
Kanteleinen kävi tiellepäin.
— Se on omituista, että minun täytyy sittenkin pitää tuosta äijästä.
Siinä on vakaumuksen mies, oikein sitä vanhaa juurta, virkkoi hän.
— Jos vain olisin voinut olla hillitympi. Mutta se poikamaisuus paljastuu kuin synti.
Hiukan etäämmältä alkoi kuulua vilkasta nuorten miesten puhelua.
Nuorisoseuran johtokunta oli tulossa.
IV.
Kanteleinen astui vieraittensa kanssa kamariin ja nauroi kun ei ollut edes kaikille tuolia. Sytytettyään lamppuun tulen, luki hän vieraat ja tuolit. Vieraita oli kuusi, tuoleja neljä. Pojat valtasi tuolien valloittamispuuska. Ilman jäivät vain Koivusen Vihtori ja Varamäen Sohvi. Kanteleinen oli mennyt keittiön puolelle ja toi sieltä kahta tuolia. Koulusalista löytyi vielä yksi. Siten olivat kaikki saaneet istuimen. Sillä välin oli Kuhilasmäen Mikko jo ruotaissut itsensä Kanteleisen vuoteeseen, joka houkuttelevana tarjosi hänelle luohaamistilaisuutta. Piehtaroi siinä ja kerskasi toisille onnestaan. Ovenraosta keittiön puolelta tirkisteli vanha talousmuori nurjin silmäyksin sänkyyn. Kanteleinen oli hämillään ja pelkäsi että muori alkaa murista. Mutta keittiönovi painui kiinni. Kuhilasmäen Mikkokin nousi istumaan ja rauhoittui piehtaroimisestaan.
Sievä syksyinen kuutamoilma oli nuoriin tehnyt reipastuttavan vaikutuksen. Epäilemättä oli sitä avustamassa ollut opettaja Kanteleinen, joka tuli tiellä oikein vastaanottamaan ja kohteli kuin vanhoja tovereita. Heillä oli näinä päivinä, mitkä olivat kuluneet nuorisoseuran kokouksesta, ollut Kanteleinen alituisena ajatuksien aiheena. Ennen, kun oli ollut määrä saapua joihinkin johtokunnan tai toimikunnan kokouksiin, oli se useimmista tuntunut niin väsyttävältä ja ikävältä, että niistä aina mieluummin jäätiin pois. Niinpä ei ollutkaan vuosikausiin saatu johtokuntaakaan täysilukuisena koolle. Mutta tällä kertaa ei tullut kellekään mieleenkään että nyt malttaisi jäädä tulematta. Päinvastoin kokousta odotettiin kuin huveja. Kanteleisessa oli ollut niin paljon puoleensavetävää ja sytyttävää, jonkalaisesta kylän nuoret eivät ennestään tienneet mitään.
No niin. Siinä sitä nyt istuttiin oikein kansakoulun kamarissa ja opettaja mukana. Juttu oli aluksi hyvin tavallista nuorten ihmisten puhelua, jossa sanasutkaukset, hilpeä leikki ja vilpitön luottamus toistensa loukkaantumattomuuteen antavat nuorten seuraelämälle sen sisällökkään ja luontevan hengen.