— Siis ne ovat siellä? tiukkasi Kanteleinen.
— Ovat, myönsi Varamäki huoaten.
— Minä myös olen! huudahti Kanteleinen iloisesti nauraen. Ja sanonpa teille rehellisesti syynkin. Minä olen nuori, en viihdy aina teidän vanhain miesten joukossa. Herra en ole, enkä etsi herrasväen luokkaseuraa. Kylän nuoret ovat ikätovereitani. Luonto vetää minua heidän joukkoonsa. En mene sinne tanssimaan työkseni, vaan seuratarpeeni ohella tarjoon heille niitä tietoja mitä minulla on ammattiani varten…
— Niin, niin, mutta mitä tästä sanoo kylä? Luuletko kylän sellaista kärsivän, että opettaja…
— Luulen. Kylä ei vielä tiedä mitä tarkoitan.
— Kyllä se tietää!
— Ei. Ja sitten, jos kylä ei halua minunlaistani opettajaa, menen pois. Minä en aijo olla niitä, jotka riidalla ovat talossa.
— Ei, ei pidä niin pöyhkeillä, nuoren miehen, ei sitä tiedä vielä…
Mutta nyt sekautuivat juttuun Peltonen ja Sarvinen, hilliten uhkaavan riidan. Kun he lähtivät pois, seurasi Varamäki mukana kiihtyneenä ja puhkuen.
Samana iltana myöhemmin piti koululla olla nuorisoseuran johtokunnan kokous. Kansakoulujohtokunnan mentyä lähti Kanteleinen ulos rauhoittaakseen äsken hieman kuohahtanutta mieltään.