Kun saarnaaja käänsi lempeät, surunvoittoiset silmänsä muoriin, johtui tämä ajattelemaan, että kysytään hänen miestään.
— Tuolla, muori virkkoi ja osoitti sormellaan miestään, aivan kuin joku olisi kysynyt. Tuolla se on.
Muorin sormi osoitti aitanportaalla istuvaa, kuihtunutta, kyyristynyttä miestä.
— Tule tänne, Sameli! huusi muori.
Sameli katsoi väsyneillä, sairaudesta puhuvilla silmillään sinnepäin, mistä kuului kutsuva ääni.
— Tule vain, rohkaisi vaimo. Se raukka on niin huono… Vatsa on niin huono, sisällä ei pysy mikään, loppu lähestyy… Jeesus Kristus armahda… Tule vain, Sameli!
Useampia naisia oli keräytynyt puhujan ympärille uteliaina ja odottavina, lempeä, anova hymy loistaen kasvoilla. Ottivat vuorotellen kädestä, hyvästelivät, kiittelivät ja pyysivät Jumalalta voimia saarnaajalle. Melkein jokaiselta kysyttiin, että missä mies on, eli isäntä, riippuen ero siitä, oltiinko talosta vai vähemmän vaativista oloista. Ja aina täytyi emäntäin näihin uteluihin selittää, ettei isäntä ollut joutanut, että tahtoo olla niin paljo töitä eikä saa työväkeä. Useimmat tekivät selostuksensa miehiään puolustavassa sävyssä, välttäen omasta puolestaan langettamasta heihin Jumalaa kohtaan tapahtuneen rikoksen varjoakaan. Toiset vaimot kyllä horjuivat kahden vaiheilla. Mutta saarnaaja oli saanut sopivan, verrannollisen ajattelunaiheen äskeisestä, ja pyöritteli sitä jo ajatuksissaan vastaista käyttöä varten. Antaessaan jäähyväisiksi minkä lohdutussanan millekin, hän, usean kättä puristaessaan virkkoi leikillisesti, aina miehiä tarkoittaen:
— Onko hänkin alkanut tehdä itselleen kultaista vasikkaa nevaravasta?
— Tiedä sitäkään sanoa, virkahti omalla vuorollaan Koivusen Elli, Vihtorin vaimo. Mutta kun ei Jumala enää tähän aikaan ruoki meitä, jos eivät jotkut kuoki ja kynnä, niin minä ajattelen, ettei sen nevaviljelyksen nyt mikään sellainen synti pitäisi oleman.
— Ei suinkaan, mutta … kiirehti saarnamies selittämään.