— Niin mutta minä olen kuullut, kun te olette näiltä akoilta kysellyt niin kuin salarippinä, että onko meidän miehemme tehneet itsellensä nevaravasta kultaisen vasikan. Ettekö te sillä meinaa että nevaviljelys on synti?
Elli-emäntä heitti taisteluhaluisesti päätään.
— Ei, ei! Minä vain…
Mutta nyt oli maalarinmuori saanut Samelin tulemaan, työnsi syrjään muita ja vastustelevaa miestään kädestä vetäen hoki:
— Turhia, turhia … syntiä puolustaa. Nevalla niiden Kristus on, isäntäin… Tässä on meidän Sameli.
Hän pani Samelin käden saarnamiehen käteen.
XIII.
Sinäkin iltana olivat kylänmiehet joukolla lähteneet suolle katselemaan töiden edistymistä. Sieltä palatessaan he kulkivat Varamäen viljelysten läpi. Siellä kasvoi nytkin eräillä osilla ruista kuin seinää. Heillä monella oli rintapelloissaan tänä vuotena heikot rukiit. Omituinen tuska kaiveli monen miehen mieltä. Varamäki ei ollut itse mukana, mutta Pikku-Passi tunsi tarkoin, miten kukin eri ala oli savettu, mitä lantalajeja ja minkä verran käytetty, missä poltettu, missä ei j.n.e. Laskutkin hän tiesi, mitä maksaa muokkaus, lannat ja siemen sekä mitä tulee sadoksi, jos ei välillä mitään onnettomuutta satu. Pikku-Passi puhui innolla, aivan kuin omastaan, mutta hän olikin parina vuotena jo ollut Varamäen innokkain oppilas ja uskonveli. Hänellä oli myöskin jo muutaman hehtaarin alue ojitettuna, osa kuokittuna ja savettuna, aivan Varamäen mallin mukaan.
— Nyt lyön sen rukiiksi, kehui hän omaansa. Käyttekö katsomassa?
Tuossahan se vaan on.
Mutta he eivät tällä kertaa viitsineet, kun olivat väsyneitä, ja hieman jo ahdisti myöhäinen. Mutta Varamäen suopellonpientareita kierrettiin, ajattelun ja arvostelun leima katseissa; muutamista katseista näkyi jotain muutakin.