Agronomi Peltomies tuli kättelemään. Hänen ympärilleen kertyi miesparvi. Jutteli ja kysymyksiin vastaili kuten tavallista hiljaisella äänellä, suu hyväntahtoisessa hymyssä. Miehet puristivat piiriä hänen ympärillään yhä tiukemmalle ja kurottivat kaulojaan silmät ahmivasti tähdättyinä Peltomiehen suuhun. Muutamien harvojen kasvoilla havaitsi jonkullaisen epävarmuuden tai pelonvivahduksen. Ne olivat niitä, joilla oli itsellään rahaa panna yritykseen. Uusi edesottaminen oli pelottava. Jos sattuisikin menemään huonosti ja rahat hukkuisivat yritykseen. Niillä, joilla ei ollut rahoja, ei ollut tätä murhetta. He eivät voineet rakastaa toisten rahoja, eikä pelätä niiden häviötä. He suhtautuivat asiaan kuin ainakin kokeeseen, jossa ei voi menettää mitään. Mutta sittenkin oli joskus mieliala vavahtanut. Päivittäin vaihtelevat ajatukset olivat milloin kuvitelleet Kettumaan viljelyksen erinomaisestikin menestyväksi, milloin taas oli kasautunut eteen esteitä, vaikeuksia ja vastuksia niin suuria, että mieliala niiden alla painui alakuloiseksi, epämääräisyys ja pelko yrittivät valtaamaan. Niin kauan kuitenkin, kun asia oli kysymyksen ja ehdotuksen varassa, oli aina olemassa avoin pakoportti. Mutta nyt se näytti sulkeutumistaan sulkeutuvan, hitaasti ja peruuttamattomasti. Se ahdisti muutamia epämääräisellä ristiriidalla, jäädäkö mukaan, vai lähteäkö pakoon?
Monelle näistä miehistä oli elämä jo näyttänyt vakavankin puolensa. Nuoruuden unelmat olivat hiljakseen häipyneet ja kaikonneet yhä etäämmälle, kunnes kokonaan katosivat näköpiiristä, yksi toisensa jälkeen. Elämän huvivaatimuksia täytyi supistaa äärimmilleen, jopa niistä kokonaan luopuakin, kun elämän taistelu kävi jokapäiväiseksi eikä suonut mitään väliaikaa.
Kyllähän Kettumaalla oli keväinen lupaus, mutta se oli sittenkin niin tuntemattomain vaikeiden taistelujen takana. Talolliset, joilla oli vanhat, sukupolvien viljelemät perintömaat, olivat jo vuosikymmenen alituiseen valittaneet, ettei maanviljelys kannata. Se oli vähitellen muodostunut uskonkappaleeksi jonka voima ajoi jokaisen, ken vain irti pääsi, maanviljelystöitä pakoon, etsimään rahallisempaa, elättävämpää ansiota.
Miten se olikaan? Oliko aika nyt muuttanut maanviljelyksen kannattavaisuuden? Vai oliko usko sen kannattamattomuuteen väärää? vilahteli miesten mielissä aivan kuin uskonnollisia kysymyksiä ajatellessa.
Työ ei heitä pelottanut! Mutta korpi, halla, talvi, nälkä…
Eräät nuoret intoilivat. Heidät valtasi kokonaan yhteisaate: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Heillä ei ollut niin monia pettymyksiä. Nuoruudenunelmatkin olivat hyvässä näköpiirissä. Ne pettymykset, joita oli ollut, ne haihtuivat aatteiden sumuverhojen taakse… Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, — se oli heille uusi elämänvoima, jonka edessä korpi lakoaa, pakoaa, pehmenee, lämpenee ja kantaa hedelmää. Se on heidän työnsä hedelmää, ihanteitten hedelmää… Yhdessä ponnistetaan!
Voima kuohutti mieltä. Yhteisiä koneita ostetaan. Kaivetaan kilpaa syvälle. Lantaa laitetaan. Yhteisvoimin. Sen pitää mennä!… Ja mikä voisi estää menemästä?
Ikään kuin hyökylaineina nämä ajatukset loiskuivat mielissä ja muodostivat poreen agronomi Peltomiehen ympärillä. Agronomin esimerkki, kun hän lupasi itsekin muuttaa Kettumaahan, nostatti intomieltä ja rohkaisi epäröiviä. He kyselivät häneltä mitä mikin. Hän selitti rauhallisesti ja asiallisesti. Ei tehnyt epäilyksiä tyhjiksi ja aiheettomiksi, mutta osoitti miten epäilyksiä synnyttävät vastukset ovat voitettavissa. Niin rauhoittui mieliala vitkaan.
Kanteleinen oli mukana seisten tarkoin seurannut keskustelua, itse siihen monellakaan sanalla puuttumatta. Mutta tällä hetkellä oli hänelle selvinnyt entistä syvemmin näiden miesten elämäntaistelun syvä vakavuus.
Heidän elämänsä perustaa kansallisen elämän, ajatteli hän.