— Kuningasta minä, tavoitteli seuraava.
— Pannaan viitonen piispaksi.
— Sitäkö heittäisit?
Kanteleinen heitti vain ykkösen:
— Minä tyydyn alempiin.
— Kun et korkeampia saa! ilkkui Varamäki. Korkeammalle minä…
Puhkesi naurunrähäkkä, sillä Varamäen heitto töksähti syrjään, paksuun hiekkakasaan.
XV.
Oli taasen tullut syksy ja koulun lukuvuosi alkanut. Oppilaslukumäärä oli nyt kasvanut niin suureksi, ettei enää voitu kaikkia pyrkijöitä ottaa vastaan. Koulusta jääneiden lasten vanhemmat kävivät tuhkatiheään kysymässä, miksi sattui niin, että juuri heidän lapsensa jäi paikattomaksi. Opettaja koetti väsymättä keksiä lohdutuksia. Parhaiten vaikutti se, kun luvattiin ensi syksynä toimittaa jo toinenkin opettaja. Milloin selitettiin lapsen olevan vielä liian nuoren, milloin kehoitettiin panemaan täksi talveksi vielä kiertokouluun y.m. Ikävästä sattumasta päästiin ilman suurempia riitoja.
Mutta tähän aikaan huomasi aivan selvästi, miten vakavana kouluharrastus kyläkunnassa oli herännyt. Ennen oli lasten kirjoittaminen koulun ensiluokan oppilaiksikin ollut suurimmaksi osaksi lasten itsensä tehtävä; nyt tulivat äidit hyvin yleisesti mukana. Vielä pari vuotta takaperin saattoi tapahtua, että kouluun tuli syksyllä niin hitaasti oppilaita, että vielä monta viikkoa koulun avaamisen jälkeen täytyi ottaa vastaan uusia tulokkaita. Nyt kaikki ilmoittautuivat alussa. Jos sattui, että lapsia tarvittiin syystöissä, tulivat äidit puhumaan opettajalle asiasta.