— Minä koetan tehdä parhaani… Teidän suuria toiveitanne en voi täyttää, mutta minä teen parhaani.
Alkoi helpottaa.
— Muuta ei pyydetäkään, selitti Mikkonen, joka riensi ensimäisenä puristamaan opettajan kättä.
Opintomatkalle lähtijöitä oli Jokirannalla nyt siis kolme. Heidän välilleen syntyi entistä läheisempi suhde. Juholla oli tärkeimpänä järjestää urakkamiehilleen Kettumaassa sillä aikaa eräitä töitä. Kanteleinen pani uudella tilallaan toimeen myöskin raivaustöitä. Niilolla ei ollut näitä huolia, sillä hänellä ei ollut vielä omaa taloutta. Mutta talonsa järjestelyjen ohella tutkivat miehet kaikin kirjallisuutta, mikä selvitteli Tanskan ja Ruotsin pienviljelysoloja, jotta olisi joku pohja, jolle sitte voisi helpommin havaintonsa rakentaa.
* * * * *
On huhtikuun ilta. Mikkosen isäntä soittaa viulua. Kolme nuorinta lasta häärii lattialla leikkipuuhissa. Emäntä vääntää kirnua. Ulkoa kuuluu nuoren väen nauravia ääniä.
Kaksi vuotta takaperin kaivoi Mikkonen viulunsa kymmenvuotisesta kätköstään. Niilon viulunääni oli herättänyt rinnassa ikävän. Hän puhdisti, liimasi, asetti kielet, laittoi jousen. Ja taas lauloi vanha viulu! Mitä siitä pitivät muut, siitä ei väliä, mutta oma sielu sävelten kera joutui ikään kuin keinuvaan tilaan… Aivan kuin olisi ollut lapsuusaikaisessa keinussa… Vielä enemmänkin! Kun sävel soi yli elämänhuolten ja pettymysten, ohi arkivastuksien ja vanhenemisen pilvien, toi sieluun sunnuntaita, silloin sai se aina uuden vaikutusmahdin.
Sydämestään hän soittaa, tuo tummasilmäinen mies nytkin. Ja kirnunsa takaa katsoo vaimo, kuultelee suu maireessa, katsoo vuorotellen soittajaa ja lapsia. Huivi on valunut niskaan, rinnasta on röijy auki. Punakoilla kasvoilla tihkuu hiki.
Isä on lapsia usein soittonsa mukaan marssittanut. Yksi lapsista huomauttaa:
— Mars, mars!