Mutta päivällä, kun muut laskettiin päivälliselle, sanoi opettaja kaikkein kuullen:
— Elias jää tänne minun luokseni.
Elias tuli kahden vaiheilla. Toiseltapuolen kiihotti valtaava uhma: tehköön mitä tahtoo! Mutta tämän tunneilmiön kanssa kilpaili pelko: jos se sanoo isälle!
Isä oli kiivas mies.
Jos se tulee sinne kotiin itse kantelemaan?
Pelokkaasti sivuilleen pälyen astui poika opettajan huoneeseen.
Mutta opettaja puhutteli kuin parasta ystäväänsä, ei sanaakaan siitä päivällisestä. Kutsui kanssansa syömään. Puhui Eliaksen elämästä ja tulevaisuudesta. Pojalla oli suuri taipumus käsitöihin. Neuvoteltiin miten sitä taitoa parhaiten voitaisiin kehittää ja tehdä siitä Eliakselle elättävä ammatti. Kun päivän lopputunnit oli istuttu koulussa, kutsui opettaja taas Eliaksen luokseen. Keskustelu jatkui samaan tapaan. Puhuttiin myöskin Eliaksen kodista, vanhemmista, sisaruksista, toimeentulosta. Ilta alkoi myöhästyä ja poika käydä levottomaksi, miten tässä käy, pääseekö ollenkaan kotiin? Mikä on tämän kaiken alla? Että uhkaamassa olisi jotain hyvin pahaa, sitä hän alkoi aavistaa mitä myöhemmälle ilta kului. Joskus pyrki jo pillahtamaan itku.
Mutta vihdoin opettaja läksi itse saattamaan noin 2 kilometrin matkassa olevalle kotimökille.
Meille se tulee, meille … meille tulee, ajatteli Elias sydänkurkussa koko matkan, hiihtäessään opettajan jälessä samaa latua. Mitä lähemmäksi kotoa tultiin, sitä yllättävämmin nousi pelko, joka paisui nyt kauhuksi ajatellessa tuiman isän raivoa, kun hän opettajan syyttäessä tempaa hänet tukasta … ja panee tuomaan vitsat, ja…
Opettaja pysähtyi muutaman kymmenen sylen päähän mökiltä.