— Olin, kuuluu Mikon ääni syyttävänä viiden sylen matkasta. Ja muutama henkäys jälemmin: — Mutta kun ei ollut sinuakaan, niin ei siitä tullut mitään.
Hämillään voihkaa Sohvi:
— Voi kun minä unohdin!
Sillä aikaa oli Mikko alkanut kiirehtiä ja voittanut jo pitkän välimatkan.
Kanteleinen kuiski:
— Oliko se minun syyni?
Tyttö ei vastannut, voihkasi vain. Mutta itselleen jo puoliksi anteeksiantaen katsoi toista silmiin siinä kun he pysähtyivät hyvästelemään.
* * * * *
Kun Sohvi tuli tupaan havaitsi hän kohta, että isä oli laittanut puurovesipannun takalle riutuvan ristivalkean raunioille. Vesi kiehua porisi. Tytär loi vakoilevan silmäyksen isään, joka pöytätuolilla istuen, poskia kämmeniin nojaten tuprutteli. Luuli havaitsevansa, ettei vaari ollut yrmytuulella. Se riehautti täyteen loimuun hänen loistavan mielialansa, joka purkausi iloiseen huudahdukseen:
— Onpa isäkulta pannut puuroveden kiehumaan!