Sohvi heitteli päältään vaatteita. Ukko sylkäsi:
— Tphy!
Sohvi loi vielä vakoilevan katseen. Olisi ollut parempi jos ukko olisi puhunut. Oli ollut aina parempi silloin kun hän oli puhunut, kuin silloin kun hän ei puhunut. Varsinkin kun sylki…
— Joko nyt saatiin kyllikseen? virkkoi vihdoin.
— Ei toki, isäkulta. Siellä olis nyt vaikka koko yön!
Sohvi säpsähti itsekin riemuaan.
Vaari vaihtoi toisen polven, käänsi mällin toiseen poskeen, aikoi laskea uudelleen poskipäät kämmenien varaan. Mutta joku levottomuutta herättävä ajatus teki pahaa…
Ryhtyessään keittämään katsoi tytär taas tarkemmin, että mitä se isä ähkyy? Isän raskasmielisyys oli nyt jo niin silmäänpistävä, että Sohvin täytyi kysyä:
— Mikä teidän on, isä?
Vaari nousi ja kävi yli lattian ovelle päin.