— Niin, sekaantui syrjästä kivuliaalla äänellä äiti, — kun se meinas, jotta ne hänen lahjansa ovat siihen painimiseen … kuinka sitte lie?
Kanteleinen luuli keksineensä syyn Samelin todelliseen lähtöön. Sitä selitti vielä enempi silmäys talon tupaan, tarhapihaan, kartanolle yleensä. Siellä oli kaikkialla niin tavattoman likaista, ettei Sameliin kohdistuva syytteleminen tahtonut enää mitenkään pitää ryhtiään. Päinvastoin alkoi pilkistää hieman valoa Samelin viimeaikaiseen, kasvaneeseen umpimielisyyteen. Poika lienee jo kauan kärsinyt tästä liasta ja lopuksi löytänyt pakotien Amerikkaan.
— Kyllä sillä saakurilla on hyvä voima, sillä meidän Samelilla, kehui edelleen isä, ikään kuin muistellen. Olihan hän ollut monasti katsomassa painia, vaikka muuten ei juuri missään kokouksissa käynyt.
— Jos sattuu, niin kyllä se siellä rahoja tienaa, kuvaili edelleen, opettajaa silmiin katsoen, aivan kuin lohduttaen.
— Noo, niin se sanoi, että ei suinkaan hän siellä tähän oikoiseen työhön rupea, auttoi äiti tunnelmaa, valittavalla äänellään jatkaen miehensä ajatusta.
Isä paransi edelleen:
— Tässäkin on näitä lapsia. Jos onnestaisi nyt tämän vanhimman ansaita muutama tuhat talonlunastusta varten, niin…
Kanteleinen tuijotti tätä äitiä kipeisiin silmiin. Hänestä tuntui siltä, kuin sieltä olisi tirkistellyt Jokirannan kyläkuntahengetär avutonna ja vapautusta rukoillen.
XVII.
Kerran tuli Mikkosen isäntä opettajan puheille. Tämä oli harvinainen vieras. Hän muutenkin ani harvoin liikkui kodin ulkopuolella muualla kuin kirkossa ja puodissa. Talohan oli hieman syrjässä kylän keskuksesta.