Äänessä oli tällä kertaa ärsyttävä sävy. Silmäin tuikea, säkenöivä tuijotus suuntautui tuomitsevana opettajaan.
Kanteleinen hieman säpsähti.
— Kuinka? kysyi hän, saadakseen selville, tarkoitettiinko todellakin häntä syyttää.
— Niin, siellä se sen sai päähänsä!
Mikkonen puhui jo huutavalla äänellä, jossa nyt olivat kaikki syytteen vivahdukset.
Kanteleinen ei suuttunut. Hän otaksui kohta, että tässä on joku väärinkäsitys. Niin alkoi hän asiallisesti puolustautua. Oli tarkoitettu nuorison ja kylän parasta. Oli annettu niille hieman käsityöopetusta samalla kun … ja eihän sen pitäisi olla maanviljelijälle vahingoksi?
— Vahingoksi se on! kirkui Mikkonen, vaihtaen polvea ja iskien sotaiset silmänsä opettajaan. — Ammattimaanviljelijälle on vahingoksi kaikki sivukonstit! Siinä on niin paljo työtä… Siitä ei ehdi mihinkään … eikä tarvitse ehtiä! Mitä ne sitte hyödyttävät ne muut hommat? Pyhänä kirkoss' ja arkina pellolla, siinä on maamiehen liikkuma-ala!
Kanteleisen oli vaikea olla. Mies siis todellakin syyttää häntä siitä, että poikansa on saanut hieman käsityöopetusta. Mies on nähtävästi asiaa kauan harkinnut ja lopuksi päättänyt lähteä purkamaan mielensä hänelle.
Syytöksen edessä tunsi opettaja syvästi syyttömyytensä ja miestä kohtaan alkoi herätä säälintunne, sillä hänen valituksessaan suunnitelmiensa rikkoutumisesta oli perää. Sitä ikävämmältä tuntui asia, kun tämä oli niitä harvoja isäntiä kylässä, joilla oli suunnitelmia, jotka ajattelivat ja tekivät jotain muutakin kuin olivat epätoivoisia. Kanteleinen otaksui olevansa juuri heidän miehiään itsekin. Ainahan hän koetti kiinnittää nuorison mieliä kotikontuun ja maanviljelykseen … sehän oli alkanut olla hänen syvin ajatuksensa! Melkein joka esitelmässään puhui hän siitä.
Mutta tämä Mikkonen eli itse melkein erakkoelämää. Hänelle tuli hyvin usein yhteensattumia kylän muiden miesten kanssa. Miestä pidettiin hävyttömyyteen asti oman edun katsojana, — muisteli Kanteleinen.