Loppusanoissa oli hellä ja rukoileva sävel. Kun Kanteleinen nyt katsahti vieraaseensa, tirkistelivät tämän mustat silmät kuopistaan häneen kysyvinä. Miehen leuka nojasi rintaan ja silmät tuijottivat yli kulmain. Kanteleisen itsehillintäkyky alkoi palata. Hänen vieraansa merkillisen lumoava katse piti ikäänkuin raollaan sielun ovea, jonka hän sanoillaan oli äsken laskenut lukosta. Mikkosen yhteenpuristuneet huulet näyttivät sanovan: Katso, minä olen luottamuksesta sinuun avannut itseni sinulle… Mutta minä olen valmis jälleen sulkeutumaan, jos…
XVIII.
Niilo Mikkonen ja Kanteleinen sattuivat aivan pian tapaamaan toisiaan, omituista kyllä, eräänä sunnuntaina kirkkotarhassa. Niilo istui siellä suuren pihlajan alla, vastassaan hattupäinen tyttö. Kanteleinen osui siihen aivan sattumalta ja aikoi kulkea tervehtien ohitse, mutta Niilo puhutteli. Kun Kanteleinen läheni, esitteli Niilo tytön: neiti Joenpolvi, kirkonkylän leipurin sukulainen, hiljattain tullut tänne vierailemaan. Tyttö oli vahvasti Niilon näköinen, melkein kuin sisar; muuten ehkä viittä vuotta Niiloa vanhempi.
Kanteleinen pani ensi silmäyksellä merkille, että neiti Joenpolven katseella oli omituinen imeytymisvoima. Häneenkin se imeytyi, aivan kuin valokuvatakseen. Ennen kuin oli istunut seurassa viittä minuuttia, tiesi jo, että näiden nuorten välillä oli rakkaussuhde, jossa pojan lämpömäärä tavoitteli korkeita huippuja, — mutta tyttö yritteli jo hakkailla häntä, Kanteleista.
Yhdessä mentiin kirkkoon ja yhdessä palattiin sieltä. Neiti Joenpolvi kutsui tuttaviaan leipurin luokse, mutta Kanteleinen esteli, koska hänellä oli kotikiire. Niilo olisi hyvin joutanut ja kernaasti mennytkin. Mutta Kanteleinen suositteli yhteen matkaan ja sai vihdoin taipumaan.
Matkalla meni puhe itsestään Niilon koulutuumiin. Poika alkoi niistä jutella. Kun hän tuntee itsessään suurempaa vetoa teollisuus- kuin maanviljelysalalle, niin ajattelee, että jokaisen ihmisen on seurattava kutsumustaan. Onhan hänellä hyvä koti, mutta isä on niin nuori mies, ettei hän anna pojalle itsenäistä maanviljelystä ainakaan viiteentoista vuoteen. Hänen taas on mahdotonta ajatella jäävänsä niin kauaksi ilman omaa, itsenäisiä tehtävää… Joutuisi vanhaksi mieheksi saakka olemaan niin kuin lasten kirjoissa.
Hymyillen hämillään, sydän kurkussa:
— Ja mihin siinä vaimonsakin panee, jos niin kuin sattuisi sekin tulemaan otettua.
Nauroi ja katsoi mitä Kanteleinen mahtaa ajatella.
He polkivat rinnakkain pyöriään. Kanteleinen sattui katsomaan Niilon silmiin ja kysymään suu naurussa: