XIX.
Niilon herkkään mieleen oli suutarin kertomus vaikuttanut syvästi. Jo pitkän ajan oli hän kertomusta seuratessaan ajatellut kotitalonsa torppareita. Heillä oli kaksi torpparia ja pari mökkiläistä, joista varsinkin torppareita isä aikoi häätää, odottaen vain aikaa. Toinen torppareista oli jo vanha mies, torppaa viljellyt jo nykyisen isännän isän aikana. Tämä puhuu melkein joka näkemällä häädöstä. Hänen puheissaan voi havaita suurta levottomuutta, vaikka ukko saattoi sen kätkeä juromielisyytensä suojiin. Mutta vasta nyt alkoi Niilo ymmärtää, mitä tuon vanhuksen mielessä mahtoi liikkua.
Torpan nimi oli Kivinotko. Ukon pojista oli kaksi ollut talossa pikkurenkeinä aina rippikouluun asti. Sitten eivät enää olleet jääneet. Niilo oli kuullut isänsä usein vihoittelevan, kun ei saanut Kivinotkon poikia pysymään renkeinä. Joskus lie uhkauksiakin lausunut. Pojat olivat menneet mailta matkoihinsa. Joskus vain pistäysivät vanhuksia tapaamassa.
Niilo ajatteli Kivinotkon vaaria ja muoria. Jos isä ajaa ne kodistaan sitte kun kontrahtiaika loppuu, mihin he menevät?
Mielikuvitus kehittyi hyvää vauhtia. Niilo oli niin monta sataa talvi-iltaa vääntänyt Kivinotkon tuvassa niiden nuorimman pojan kanssa; siellä oli ollut hauskaa ja hyvä olla. Vaari oli ollut kuin oma ja muorilla oli poikia nuhdellessaankin suu hymyssä. Kivinotkon kotoinen tunnelma nousi niin valtavana, että mieliala painui unelmoimaan. Jos ne ajetaan pois, ei mitään muuta niillä ole elämisen ehtona kuin vaivaishoito… Mutta vanhat vaivaishoitolaiset annetaan urakalle sellaisille, jotka niiden hoidosta yrittävät ansaita. Niilo tunsi hyvin, miten eräässä heidän maallaan olevassa mökissä hoidettiin muuatta vanhaa, sairasta muoria. Häntä puistatti. Kerrankin oli nähnyt, nurkan takaa salaa, miten muori porrasten luona syö paljaita, kuorimattomia perunoita puukaukalosta ja tuvasta kuuluu mökin akan vinkuva ääni. Akka kiroilee ensin hieman hiljemmin, mutta vinkuu sitte: — On se rikasten Jumalakin … kun tuollaisia lahoja pakottaa vielä elättämähän ja täss' olis kyllä tekemistä itsensä kanss'…
Vanhuksen hampaaton suu mutustaa perunoita hädänkiireessä, aivan kuin varkain ja peläten että nyt tulee se vinkuvaääninen ottamaan puuvadin pois… Herra Jumala kuinka sillä onkin nälkä! Sitte sattuu onnettomuus, menee peruna väärään kurkkuun. Vanhus alkaa kyökätä ja kallistuu porraskivelle kylelleen. Se toinen tulee tuvasta kuin vihuri. Katsoo, tuijottaa.
— Joko se nyt? mutisee.
Mutta auttamaan ei vanhusta käy, vaan painautuu takaisin tupaan ja vetää oven perässään kiinni.
Sillä kertaa ei muori kuollut, mutta kuva säilyi Niilon mielessä kaameana ja pelottavana. Nyt hän ei päässyt mihinkään siitä, että mielikuvitus asetti Kivinotkon muorin siihen porraskivelle ja se siinä valitti:
— Voi sitä Mikkosen isäntää kun ajoi meidät maantielle… Voi Jumala sitä Mikkosen isäntää kun pani meidät maantielle… Voi, voi, voi…