Sitte hänellä on peruna kurkussa ja tuvasta tulee akka ja kiroilee.
Kylmä hiki alkoi virtailla pitkin selkää. Kun suutari Heino ja opettaja Kanteleinen juttelivat, voi Niilo enään ainoastaan hyvin hämärästi seurata. Hänen sielussaan vallitsi suuri myrsky.
… Minäkö kyntäisin heidän entisiä maitaan? Kyntäisin ja kylväisin ja leikkaisin ja jyviä kokoisin ja hyvin voisin niistä, aivan kuin rehellisesti saadusta omaisuudesta iloitsisin isäni kanssa ja rikastuisin, kuu meidänkin molemmat torpparit ajettaisiin maanpakoon? Meillä ei olisi enää mökkiläisiäkään naapureina… Kaikin ne elinaikansa kantaisivat meille vihaa, isälleni ja minulle ja äidille ja siskoille … ja me olisimme maallamme heidän piirittäminään kuin vihatut pahantekijät.
… Se olisi kirottua elämää, ajatteli hän. Siinä samassa meni mieleen neiti Joenpolvi. Tuskallisten mielikuvain yli yritti nousta autuas tunnelma ja sijoittaa heidät Mikkosen porstuakamariin nuorena pariskuntana. Mutta se särkyi heti siihen että Kivinotkon vaari veti tuttuja pieksusaappaitaan ohi Mikkosen tarhaportin, selkä oli tutussa köyryssään niin ikään, mutta silmässä oli vihainen isku ja hampaaton suu oli rumasti väärällään, aivan kuin aikeissa purra hammasta, ja hän pui nyrkkiä taloon päin.
… Ei ikänä siihen taloon! ei ikänä … ei ikänä! Hän etsisi paikkansa vaikka maan ääristä ja rupeisi sosialistiksi ja… Neiti Joenpolvi seurasi mukana taas näillä mielikuvituksen uhmaretkillä, ja ahdistus tuntui hieman vapauttavan.
Toiset juttelivat juuri suutari Heinon pojasta, joka oli rakennusmestari, ja se sai Niilon huomion hieman enemmän kiintymään heidän jutteluunsa. Suutari kertoi että hänen poikaansa oli tänä kesänä kohdellut kova onni. Ensin teki urakoitsija, jonka palveluksessa poika oli, vararikon, ja asiat kiertyivät niin, että poika jäi ilman puolentoista kuukauden palkkaa. Sitte otti poika omiin nimiinsä pikku urakan, mutta miehet, jotka olivat lupautuneet töihin, tekivät lakon ja julistivat työmaan lakkotilaan. Heino kertoi tästä kaikesta hyvin surullisella äänellä. Lopuksi jouduttiin filosofoimaan siitä, miten merkilliseksi on aika tullut, kun ei enää mikään kannata.
Kotimatkalla sukeutui Niilon ja Kanteleisen keskustelu Niilon koulupuuhaan. Kanteleinen kertoi Mikkosen käynnistä luonaan ja ilmoitti minkä tehtävän Mikkonen oli hänelle uskonut. Poika ihmetteli, mutta samalla nousi omanarvontunto. Hän ei ollut juuri koskaan havainnut sellaista itsetunnon nousuvirtaa itsessään.
Äskeinen sisällisten ristiriitojen myrsky oli hieman tauonnut. Siltä pohjalta tämä itsetunto nyt nousi kuin tuliteränä, uutena uskona, joka murtaa vuoria.
… Isäkin siis todella pitää minusta! Se oli niin iloinen havainto tämän kaiken keskellä, että oikein pyrki nauru.
Tässä, hieman hermostuneessa ilonhuumauksessa pääsi Niilon suusta sanoja, joista Kanteleinen voi päättää, että neiti Joenpolven kanssa oli jo ollut puhetta kihlauksesta ja että teollisuuskoulu-ajatus oli kotoisin neiti Joenpolvesta.