XX.
Polvella toisensa jälkeen oli Kyläsuolta ihanimmat lapsuudenmuistonsa. Se antoi marjoja ja kanervain lemua. Mutta sitte kun tultiin vanhemmiksi eikä enää käyty marjassa, rupesi suo tuntumaan joutavalta ja vastenmieliseltä. Se ei antanut täysikasvuisille mitään. Sen reunamilla oli yksi ja toinen aikojen kuluessa yrittänyt viljelystyötä. Mutta kun rahkaa oli toista syltä paksulta ja sitä yritettiin polttamalla kuluttaa kyynärälaskulla, siirtyi miespolvi toisensa jälkeen hautaan, poltettuaan osansa Kyläsuon reunamia, pääsemättä silti sopivaan, hedelmälliseen korkeuteen. Kyläsuo oli vielä huononlaista palamaan. Piti olla niin perin valitut ilmat, vesi kun asusti suosammalen kukassa, ilkkui ja uhmasi siitä viljelijän palvelukseen antautunutta tulista elementtiä.
Aikojen kuluessa oli jo parikin kertaa yritetty Kyläsuon läpi suurta viemäriä joidenkin entisajan viljelysurhojen toimesta. Mutta kylä väsyi ja riitaantui aina vaikeuksien eteen tultaessa. Oja jäi silloin aina kesken ja umpeen painuessaan hautasi suohon kuohahtaneen innostuksen sataiset työpäivät ja hikipisarat odottamaan maahengen heräämisen kultaista aamusarastusta.
Noin kymmenkunta vuotta takaperin oli Kyläsuolle puuhattu oikein virallisten tointen avulla tarkastus. Muuan laskuoja, joka kiersi osaltaan Kyläsuon reunoja, kiinnitti silloin kylän edistysmiesten huomiota. Etupäässä liikkuivat Piilomäen porvari ja Varamäki. Piilomäen porvarilla oli maatalokin ja häntä pidettiin hyvänpuoleisena asumamiehenä. He luulivat, että johtamalla tähän ojaan pari sivuojaa eräästä keitaan tapaisesta keskeltä suota iso ala suosta joutuisi kuivaustilaan. Mutta useimmat osakkaat olivat elämänsä varrella tottuneet siihen käsitykseen että kaikki, jotka olivat yrittäneet Kyläsuota viljelykselle, olivat joutuneet narreiksi ja naurettaviksi, pantuaan siihen rahansa, jota ei enää mitenkään takaisin saatu. Eikä tämä uusikaan yritys ollut sen kummempi. Heistä oli vain naurettavan lapsellista se, että oli voitu niin pian unohtaa edellisten polvien ikävät kokemukset. Mutta suututtavaa oli se, että nyt vielä oikein kruunun voimalla aijottiin pakottaa järkevämpiä rajanaapureitakin samaan hulluuteen!
Tosin viimeaikoina olivat sanomalehdet alkaneet kirjoittaa rahkasoiden uusista viljelystavoista, mutta ne olivat niitä kamarijuttuja, joita ei vakava maamies usko. Kukaan kylän isännistä ei tosin ollut käynyt koskaan itse katselemassa uudenaikaisemmilla suonviljelyksillä, kun eivät olleet sattuneet kulkemaan eikä aloksesta viitsinyt lähteä joutaville huvimatkoille; mutta asian tiesi kokemuksesta ilman näkemättäkin. Olihan heillä jokaisella Kyläsuon reunaa sen verran viljelyksellä, että sen luonteen tunsi. Varamäki ja Piilomäen porvari saatiin lannistetuksi taas silläkin kertaa. Siihen vaikutti suureksi osaksi sekin, että Varamäki jo silloin ajatteli talonsa jättämistä pojalleen ja Piilomäki suunnitteli myymistä.
Mutta Varamäen nuori isäntä oli kerran sattunut maanviljelysretkeilijäin joukkoon, jotka tarkastelivat suonviljelyksiä eräällä ulkokunnan pikkutilalla. Siinä oli saavutettu aivan ihmetuloksia samallaisella maalla kuin Kyläsuo.
Siltä retkeltään tuli nuori Varamäki suonviljelysinnostuksen tartuttamana. Ensimäinen mies, jolle hän kertoi havaintonsa, oli hänen oma isänsä.
Sillä kertaa olisi pitänyt olla näkemässä Varamäkeä. Ukon vaaleansiniset silmät säihkyivät ja melkein koko mällinsä hän syleksi vesilaatikkoon, niin hermostuneen innostunut mies oli.
— Enkö minä ole sitä sanonut! — Kas sitä! No en minä sentään sillä lailla panisi, tuota, mutta … se ei kannata. Mutta se, kas kun ovat huomanneet…
Näin huudahteli vanhentunut suoviljelyksen unelmoitsija poikansa kertomuksen kestäessä.