Tässä keskustelussa kiintyi havainto siihen huomiota herättävään elämänsähköön, joka virtaili näiden miesten välillä. Vanha mies, jo vuosia elänyt syrjässä, vähässätuvassa eläkkeellä, elämäntyönsä varsinaisesti päättäneenä, tunsi yhtäkkiä että eräs ihanne, joka oli toimivana elänyt hänen sielussaan vuosikymmeniä, sitten peittynyt ja häipynyt toteutumattomana, nyt oli toteutumistaan varten nousemassa uudelleen näköpiiriin. Tämä tietoisuuteen yhtäkkiä ilmestynyt havainto vaikutti niin valtavana, että sydän pampatti, veri kuohahteli ja voimantunto kohosi aivan kuin uusiin miehuudentöihin. Se oli jotain samallaista kuin tiedemiehen tunne silloin, kun hän havaitsee elinaikaisten tutkimustensa olevan vihdoinkin johtamassa kirkastettuun lopputulokseen, onnelliseen ratkaisuun. Mutta tätä Kyläsuon entistä tutkijaa ja viljelyksen yrittäjää lämmitti samalla aivan välittömästi iloinen tietoisuus siitä, että hänen suonviljelysaavistuksensa toteutumisen kertojana seisoi tuossa hänen oma, ainoa poikansa, jota liikutti ja innosti nyt aivan sama ajatus kuin häntä aikoinaan. Moneen kertaan uudisti vaari: — Niin, noh, pane toimeen Kyläsuolla. Siinä on tilaa!
— Koetan minä, vakuutti poika, nyykäyttäen päätä lujasti niin että väkevä leuka kosketti melkein rintaa.
Ojista vaari oli jyrkästi eri mieltä, sen hän erotti kohta. Nuori isäntä näet kertoi uudenaikaisista mataloista suo-ojista, joita retkeilyllä oli nähnyt ja kuullut puolustettavan. Vaari oli taas aivan ratkaisevasti syvien ojien mies. Suon lannoitusta ja viljelemistä ilman polttoa hän ajatteli ja kuunteli, tehden joissakin kohdissa lieviä vastaväitteitä, usein myöntäen mahdollisuudet.
Siitä oli nyt kulunut muutamia vuosia ja Varamäen suonviljelykset Kyläsuon reunassa olivat joka vuosi laajentuneet. Vanha isäntä oli siellä melkein aina mukana. Kilpaa poikansa kanssa oli hän ruvennut lukemaan suonviljelyskirjallisuutta. Näin pantiin yhteen vanhan miehen kokemus, molempain into ja asianharrastus, yhteinen tieto ja äly. Tämän yhteistyön kautta saavutettiin erinomaisia tuloksia. Viime suvena oli jo käynyt pari retkikuntaakin Varamäen suonviljelyksillä.
Mutta suurin osa omankyläisiä kiersi julkisesti tätä viljelyspaikkaa. Salaisesti, valoisina kesäöinä jotkut joskus siellä pistäysivät. Kun tällaisia miehiä sattui yhteen, puhuivat he pilkallisesti ja käyttäen laskutaitoaan osoittivat selvillä numeroilla miten paljo kallista työtä, savenajoa ja kalliita lantoja tuo viljelys kysyy, joten sen täytyy tuottaa puhdasta tappiota.
Varamäellä taas olivat omat tilikirjansa, jotka näyttivät toista.
Kokemus oli lyhytaikaista, mutta se oli innostavaa. Hän odotti vain
aikaa, milloin voisi osoittaa kyläkunnalle suuren suunnitelman koko
Kyläsuon viljelykseen laittamisesta.
Piilomäen porvari ei ollut vielä myönyt taloaan. Mies oli ruvennut sitävastoin saamaan päähänsä osuustoiminnallisia aatteita, jonka vuoksi suunnitteli kaupan lopettamista ja maatalon pitämistä. Mikään varsinainen uudistuksenmies ei hän enää ollut, sillä paras aika oli elettynä. Mutta hänen maansa olivat vuoroviljelyksessä, ja siinä suhteessa oli hän Jokirannan viljelyksen harvoja edistysmiehiä. Toistaiseksi ei hänen vuoroviljelyksensä kuitenkaan vaikuttanut kyläkunnan miehiin esimerkillisesti, sillä hänen otaksuttiin pitävän sitä yllä kaupasta saamillaan rahoilla. Hätäkö sellaisten on!
Kolmas huomattava maatalousmies oli Mikkonen. Hänen erikoisalanaan oli karjatalous. Muuten oli sattunut niin sopivasti, että tässä emäntä ja isäntä olivat molemmat innostuneet samaan talousalaan. Heillä oli hyvänpuoleisia luonnonniittyjä ja hakamaata. Mutta karjatalous vei itsestään myöskin heinänviljelykseen. Muutamassa vuodessa oli Mikkosen maidon vienti meijeriin kohonnut ensimäiselle sijalle koko kylässä. Siellä oli kuitenkin puolta isompiakin taloja. Sellainen saavutus innosti.
* * * * *
Näiden ihmisten kanssa seurustellessaan tunsi Kanteleinen aina omituisesti elähyttäviä vaikutelmia. Sen sijaan sai useista toisista taloista palata hyvin lamautuneena. Niissä ei juuri koskaan puhuttu maanviljelyksestä. Sivuansiot olivat hyvin halutuita. Varsinkin asiamiestoimet, joilla voi ansaita vähän rahaa, olivat mieluisia. Sillä aikaa sai maa hoitaa melkein yksin itseään ja antaa satoa sen verran, minkä luonto sopivain ilmain vallitessa milloinkin omasta alotteestaan saattoi antaa.