Varamäen ukko istui etupenkissä ja eli. Puri ahnaasti mälliä, vaihtoi levottomasti toista ja toista jalkaa ristiin polvelle, lävisti puhujaa silmin, aivan kuin imien jokaisen sanan ja ajatuksen. Toisinaan väkevä leuka, jossa törrötti pitkä parransänki, värisi hermostuneesti. Silloin vaari aina katsoi jonkun tutun miehen kasvoihin ja hymyili, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: kuulitko?
Aivan siinä vaarin lähellä istui Piilomäen porvari, hieman lihava mies, nojaten leukaa kämmenpäähän. Näissä kasvoissa vallitsi syvä vakavuus, tarkkaava kuuntelemisen ilme, aivan kuin hän olisi erikseen harkinnut ja punninnut jokaista sanaa.
Tungos oli huoneessa synnyttänyt hiottavan kuumuuden. Pari ikkunapuolikasta pantiin äsken auki ja niistä nyt virtaili raittiimpaa ilmaa. Toisen ikkunan avasi, niin kuin ainakin talonväkeen kuuluvana, sen vieressä istuva Koivusen Vihtori. Hän istui aatoksissaan, lakki kädessä ja vieressä vaimonsa Elli, omaa sukua Juurikkala, elonilmeisin silmin. Vihtorin pää oli luonnostaan hieman kallellaan ja viisaissa silmissä yhä tuo omituinen, viivyttelevä, punnitseva, hidasteleva ilme. Ken sattui tähän pariin huomiotaan kiinnittämään, ei voinut olla tekemättä sitä havaintoa, että tässä "yhtiössä" vaimo aivan ilmeisesti toimi liikkeelle panevana voimana, mutta mies, kerran liikkeelle pantuna, toimi sitten sekä voimana että ohjaajana ja vaimo sai toimia hänen käskyjensä mukaan. Vihtorin silmäkulma oli solmussa, kun hän puhetta kuunnellen näytti katkeamatta harkitsevan sen ajatusjuoksua.
Peltonen, hieman lihoneena, istui emäntänsä vieressä keski-salissa. Miehen kasvoista ei voinut havaita mitään erikoisilmettä, muuta kuin ehkä ajatuksen: kuuma … hitto kun on kuuma … eikö se jo pian lopeta? Vetistävät silmät katselivat sivuille, aivan kuin etsien vahvistusta omille ajatuksille. Emäntä äsken hieman torkahti ja koettaa nyt taistella uutta torkahdusta vastaan, jottei isännän valvovan silmän tarvitsisi uudestaan…
Heidän takanaan istuu Sepän Kustaa erään tytön kera. Paljon he juttelevat esitelmän kestäessä, mutta eivät silti paljoa häiritse. Heillä on niin hauskaa toistensa kanssa.
Kanteleinen istuu eräällä sivupenkillä vaimoineen. Vieressä Mikkosen Niilo tekee esitelmästä muistiinpanoja sanomalehteä varten. Niilon koko huomio on asiassa. Vuorotellen katsoo hän luennoitsijaa, vuorotellen yleisöä, aivan kuin erikseen tutkien muutamien kasvojen ilmeitä.
Itse Mikkonen istuu perimmäisellä penkillä oven vieressä, kädet rinnalla ristissä, harva parta painettuna rintaan, ja tähtäilee puhujaa. Silmistä, joista ainakin voi aavistaa ajatusten suuntaa, saattoi selvittää jonkullaisen itseään syyttävän omantunnon kysymyksen: olenkohan minä erehtynyt?
Pikku-Passin pää on olkapäiden väliin painuneena, mälli lepää, silmät tuijottavat puhujaa.
Yleisössä vallitsi kokonaisuudessaan niin kiintynyt ja jännittynyt mieliala, että vain hyvin harva haukotus tai mun väsymyksen ilmaus sitä särki. Mitä pitemmälle puhuja ehti, sitä selvemmät yhteenkuuluvaisuuden merkit ilmestyivät. Kyläkunnan sielu ikään kuin hetkiseksi vapautui noista sadoista yksityispyyteistä, jotka aikojen kuluessa olivat itäneet ja kasvaneet näissä ihmismielissä omien oikkujensa mukaan. Kyläkunnan sielu näytti nyt vähitellen uudestaan syntyvän, hiljakseen eroavan yksityisistä ja kokoavan itseään. Ihmiset vapautuivat persoonaetujen tavoittelusta ja lakkasivat ajattelemasta niitä eroitettuina naapurien eduista. Sitte rupesi oma etu rinnastumaan naapurien edun kanssa ja ne näyttivät sopivan yhteen kuin pariskunta … että oli oikein sopivaa. Puhuja sai vapaan puhevallan: jos puhut hyvää, puhu! Jopa on aikakin… Tässä on turhaan aikaansa kulutettu… Tähän entiseen oloon on väsynyt…
… Mutta jopa nyt, jos Kyläsuosta alkaisi nousta sillälailla leipää ja rahaa!