Kun puhuja oli päässyt taloudellisesta puolesta, alkoi yhteiskunnallinen ja siveellinen. Nyt ripisteli hän suolaa. Kylää on jo vuosikausia painanut hiljaa kiduttava avuttomuuden tila. Keski-ikäiset ihmiset ovat tunteneet vanhenevansa nopeasti ja nuoriso on hiljaisena virtana juossut pois. Kaikkeen tähän on ollut syynä verenvähyys kyläkunnan taloudellisissa suonissa. Täällä on kyllä ollut vanha, varakas pohja, mutta se heikontuu nopeasti. Usea talo on tästä syystä muuttanut omistajaa. Kylässä on aina ollut hyvin toimeentulevaa työväkeä, mökkiläisiä ja torppareita, mutta näidenkin keskuudessa on köyhtyminen, hajoaminen ja häviö ilmeinen tosiasia. Tästä johtuu se elämän ristiriita, joka synnyttää puutteen, tyytymättömyyden, epätoivon, katkeramielisyyden…
— Me olemme syöneet vanhat varastot, ja uudet ovat lukitussa, lumotussa linnassa … maassa, Kyläsuossa…
— Halvautuneina avuttomuudentunnosta olemme lakanneet tekemästä työtä ja puristamme kourassamme viimeistä seteliä, kellä sellainen on. Toiset varustaudumme sitä viekkaudella viekoittelemaan tahi väkivalloin ryöstämään…
Sillä meidän aivomme eivät nykyään luo työtä, ne eivät iloitse työstä… Ne pelkäävät maata, kaiken olevaisen äitiä ja elättäjää…
Me, nykyinen polvi, emme tunne maata, sen elähyttävää voimaa, ja siksi vainoo meidän elämänlähteistä etääntyneitä ajatuksiamme kuoleman ota…
Mutta jos saamme tänne uutta työtä, joka avaa tilaisuutta nuorelle toimeliaisuudelle, siirtää ajatukset tästä loppumattomasta kituuttamisesta, tuottaa leipää, vahvistaa uskoa elämään, avaa meidän järkemme ymmärtämään kuinka hyvin täällä Jokirannan kylässä voisi kaikilla olla, jos vain tämä lamauttava uneliaisuus, taloudellinen ja yhteiskunnallinen tekosairaus loppuisi…
— Ajatelkaamme nyt vain aluksi tätä: 600 hehtaaria maailman parasta rahkasuota kylänlaidassa odottaa hedelmineen vain kyläkunnan miesjoukon työtä! Se odottaa että te rupeatte aukomaan maan povea ja korjaamaan riistaa, että te rupeatte viljelemään Kyläsuota.
Hän kuvaili, miten herännyt toimeliaisuus sittemmin levenee kylän jokaiseen sopukkaan ja hedelmöittää tähänastisessa viljelyksen puutteessa nukahtaneen maan; miten maan hedelmällisyys taas valtaavasti uudistaa ihmisen alakuloisen mielen ja täyttää sen uskolla elämän hyödyllisyyteen; miten tämä nousu keskeyttää sen häviön virran joka vie nuorisoa pois kylästä ja pysäyttää keski-ikäisten jokirantalaisten ennenaikaisen vanhentumisen…
II.
Varamäen Antti istui salin sivupenkillä ja kuunteli, tiukasti arvosteleva ilme kasvoissa. Nämä kasvot olivat terävät ja laihat. Ikää miehellä oli noin 35 vuotta. Joskus vilahti tarkkaavan kuuntelun ohessa silmistä pilkallinen iva, mutta yleisleimana saattoi havaita kehittyvän itsetietoisuuden ylpeän ilmeen, joka näytti tahtovan sanoa: minähän tätä olen monta kertaa sanonut; minulle on tämä kaikki vanhaa tuttua; minulta hän on tuonkin kuullut…