— Joka ei ole ikänä taistellut syntiä ja ihmisen sielunvihollista vastaan, uudisti hän, ei sellainen voi omassa veressään tuntea sitäkään, miten keinottelija siellä alituiseen vääntää ja kääntää väärää oikeaksi, uskottaa ja opettaa pyydystämään, vaanimaan, teeskentelemään, valehtelemaan — kaikkeen opettaa, saadakseen vain luvattomalla tavalla hyötyä lähimmäisestään.
Muutamat nuoret tytöt tirskuivat ja pari poikaa teki hiljaa ilvettä, mutta muuten kuunteli koko salintäyteinen yleisö kärsivällisesti. Jotkut seurasivat suurella mielenkiinnolla. Varamäen Antti aivan ilmeisesti kyllästyneenä odotti lopettamista ja näytti pitävän puhetta lörpötyksenä.
Mutta Mikkonen tuli vihdoin asiaan.
— Jos, hän sanoi, tämä kylä saa Kyläsuon kuivaksi, niin että siinä kaikkialla voidaan viljelys alottaa, se on keinottelulle suurin isku minkä täällä tällä hetkellä voimme antaa. Ja minä kannatan puhujaa.
Mikkosen lausunto jäi siinä suhteessa epäselväksi, mitä hän tarkoitti sillä, että tahtoi kannattaa puhujaa. Kanteleinen merkitsi itseänsä varten muistiin Mikkosen lausunnon sisällön. Hänen mielestään kuvastui siinä erinomaisen elävästi tuon voimakkaan, erikoisen miehen itsenäinen ajatustapa. Mikkonen oli viime aikoina lukenut Tolstoin kirjoja. Tämä äskeinen tuntui olevan sieltä koituvaa kajastusta.
Antti Varamäki oli sujuva puhuja. Kertoi kokemuksiaan Kyläsuon viljelijänä. Hänen esitystavassaan oli jotain ylvästelevää, toisinaan loukkaavaa, siitä pilkisti liiaksi tietoisuus omista ansioista. Häntä varustauduttiin aina kuuntelemaan näiden ennakkoluulojen lataamina.
Mutta aivan kuin Varamäki olisi viime hetkessä aavistanut tätä, lähtikin hän puhumaan toisessa äänilajissa. Hän kehui ensin kylää. Sanoi sitte, ettei puhuja, jonka kanssa hän oli persoonallinen ystävä, ollut voinut luonnollisestikaan täysin tuntea Jokirannan kyläläisten vaikeuksia y.m. Mutta yleispiirteissään oli kuvaus elävää totuutta.
Tämä teki kyläläisiin hyvän vaikutuksen. Varamäkeen kohdistuvat ennakkoluulot hävisivät kuin voideltuina. Alettuaan tämän jälkeen puhua Kyläsuosta, vältti hän sellaista kuin "minä sen tiedän, sillä minä olen sitä kokenut". Niin tempasi hän tämän kyläläisjoukon uudelleen mukaansa suolle, missä oli jokaiselle niin perin tuttua. Siellähän oli rämmitty ja samottu siitä saakka kun kukin paitakasakkana marjailuretkille ensi kertoja kykeni. Ja sitte joka kesä, viime kesänä viimeksi. Haisteltu suon lemuavat kanerva-, kukkais- ja marjatuoksut, väkevät nevahajut ja savut. Moni oli suon rantamilla kokeilluilla pienois-kytöviljelyksillä monta lämpöisenhikistä ja syksysateen alakuloisuuden painostamaa päivätyötä tehnyt.
… Tottahan nyt Kyläsuo tunnetaan!
Siellä ne olivat eletyt turvepehkuosuuskunnankin autuudentuntoiset aamutunnit. Sieltä olivat kesäisin aina sankat savut nousseet ja yli kylän levinneet illan tullen kuin muinoin pilvenvarjot korvessa israeliitoille. Aina kun silmä kaipasi väljää, kauas näkyvää, katsoi se Kyläsuolle. Työssä oltaessa sen reunamilla katse liukui aina pitkin suota, jolla toisin paikoin kasvoi mataloita koivu- ja mäntyeräkkäitä…