… Tuttu, perin tuttu oli Kyläsuo!
Siellä hyllyi, toisin paikoin kesti…
… Pitkä pohjaan … leipään!
Iltasin kun aurinko laski suon ääriin, aamusin kun aurinko leikki sen sinertävissä sumuverhoissa…
Milloin uhkasi sieltä halla, milloin lupasi kirkas pouta… Milloin kuvastui sinne sopivan näkökulman läpi katsottuna sumuista, autereista, savusta ja pilvistä komean-jylhiä vuorimaisemia, tai etäisiä, siintäviä järviulapoita…
Kaikkien katse siellä oli aina viipynyt kuin suuren tuntemattoman salaperäisissä esikartanoissa.
… Miksi ei sitä tunnettaisi?
Mutta sitä mitä siitä nyt puhuttiin, sitä ei ollut tunnettu. Ja jos tämä on totta, niin… Jumala siunatkoon Kyläsuota!
Varamäki puhui yhä. Hänen puhuessaan alkoi äsken jännittynyt mieliala jo hiukan laskeutua. Hänen koskettaessaan tuttuja asioita, mielikuvat kuitenkin kumpusivat kuin terveen elämänilon elähyttämät ajatukset silloin, kun sairas ensi kertaa nousee pitkäaikaiselta tautivuoteeltaan, huomaa jalkojensa taas kantavan, elinvoimansa uudistuvan ja elämän uusine toiveineen alkavan taas siitä, mihin tauti tullessaan sen lopetti.
Eräät sellaiset miehet, jotka olivat vain sangen harvoin kuulleet mitään muita esitelmiä kuin hengellisiä, ne alkoivat vanhimpien naisten jälkeen ensimäisinä osoittaa väsymyksen merkkejä. Silmiin ilmestyi toljottava ilme. Leuat lepäsivät hoitamattomina, alas valahtaneina, antaen omistajainsa kasvoille velton ilmeen. Muutamat vanhat vaimot olivat jo alkaneet huojuttaa ruumistaan, ja yksinäisiä hartaita huokauksia alkoi kuulua. Jostain kuului puoliääneen: "— yksi on tarpeellinen — — ".