Mutta saattue saapui pienen kaupungin torille, joka oli ääriään myöten täynnä katsojia. Rukoiltuaan, veisattuaan ja hyvästeltyään onnettomuustoverinsa polvistui maahan levitetylle punaiselle vaatteelle ensimäisenä vanhin valtaneuvoksista, Gustaf Banér. Kerrotaan, että kun hänen päänsä putosi, teki hänen ruumiinsa liikkeen ikäänkuin tahtoen kavahtaa vielä kerran seisoalleen. Kun neljäs valtaneuvoksista, komea ja uljas Tuure Bjelke, joka ilman pienintäkään pelonvärettä kasvoissaan tai äänessään piti kauas kaikuvan puheen omansa ja toveriensa syyttömyyden puolesta, oli päätönnä vaipunut punaiselle matolle, oli Arvid Stålarmin vuoro astua esiin. Mutta kun hän vuorostaan varustausi puhetta pitämään, astui herttuan kirjuri Erik Göransson esiin ja luki herttualta juuri saapuneen kirjelmän, jossa Stålarmille ja Kurjelle luvattiin armahdus, jos säädyt siihen suostuvat. Silloin huusi ympärillä seisova kansanjoukko: "On jo kylliksi verta, kylliksi verta! Armoa! Armoa!" Stålarm otti hatun päästään ja kumarrellen joka puolelle kiitti kansanjoukkoa. Sitten pisti hän kätensä taskuun ja ojentaen pyövelille kymmenen taaleria lausui:
"Kas tässä ystäväni, pieni korvaus siitä ansion vähennyksestä, mikä sinua kohtasi, kun et saanut minun päätäni listiä."
Astellessaan suomalaisen kohtalotoverinsa kanssa vartiain keskellä takaisin linnaan, tähysti Stålarm kohti keväisiä pilviä ja puhkesi yhtäkkiä surumielisen iloisesti sanomaan:
"Siellä mahtavat nyt herrat valtaneuvos-vainajat ihmetellä, että minnekä se Stålarm jäi, kun ei tullutkaan meidän perässämme taivaaseen."
* * * * *
Kaksi vuotta vielä vankeudessa istuttuaan pääsivät Stålarm ja Kurki Suomen aateliston esirukousten johdosta vihdoin vapaaksi ja edellinen sai Itä-Suomen laamannin viran. Mutta kun hän vähän sen jälkeen toimi sotapäällikkönä Liivinmaalla, joutui hän erään onnettoman taistelun takia uudestaan herttuan vihoihin ja kuljetettiin vankina Tukholmaan, jossa hänet nyt viidennen kerran tuomittiin kuolemaan. Tällöin pyysi Stålarm, ettei häntä, vanhaa soturia telotettaisi, vaan annettaisiin sotaväenosaston hänet ampua ja että hänen ruumiinsa pääsisi silpomatta hautaan. Niinikään pyysi hän, ettei hänen omaisuuttaan anastettaisi kruunulle, vaan että se käytettäisiin hänen velkojensa maksamiseen. Kuolemantuomiota ei kuitenkaan pantu tälläkään kertaa toimeen, vaan muutettiin se elinkautiseksi vankeudeksi.
Kokonaista kuusitoista vuotta sai hän sitten virua Gripsholman linnassa — samassa, jossa onneton Eerik-kuningaskin oli vankina istunut. Elämä kulki edelleen, maailman tapaukset seurasivat toisiaan, ankara Kaarlo-kuningas muutti manan majoille ja hänen poikansa Kustaa Adolf hankki sotapäällikön taitonsa niillä samoilla kentillä, joilla Arvid Stålarm nuoruusvuosinaan oli iloisena ja riehakkana miekkaansa heiluttanut — mutta yhä virui Stålarm yksinäisenä ja unhotettuna Gripsholman muurien sisällä. Vasta seitsenkymmenvuotiaana harmaapäänä tuo lahjakas ja iloinen ylimys, joka polveutui Tavastien ikivanhasta ja supisuomalaisesta suvusta, pääsi ikuiseen lepoon. Kuten monen muunkin kuuluisan suomalaisen, sai Ruotsinmaa kunnian kätkeä poveensa Stålarminkin maalliset jäännökset. 28 p. toukok. 1620 haudattiin hänen ruumiinsa Keruban kirkkoon.
Kyösti Wilkuna.