Isän laskeutuessa hevosen selästä alkoivat Eevert ja Klaus vilkkaasti ja yhteen ääneen tehdä selkoa taisteluistaan. Kun he hieman vaikenivat, pisti Kustaa kättään ojentaen vakavasti väliin:
"Eivätpä saaneet ryssät Narvaa, kun minä tulin Eevertille avuksi."
Kaikki purskahtivat nauramaan.
"Sinä pieni kenraali", sanoi isä hymyillen ja taputti Kustaata päälaelle.
Sen jälkeen lähti seurue, rattoisasti jutellen, astelemaan puiston halki kohti harmaakivistä, ylväästi kohoavaa päärakennusta.
* * * * *
"Kas, kas, kuinka kiiltäväksi sinä olet sen taas saanut", virkkoi kenraali Eevert Horn sotamiespalvelijan ojentaessa hänelle rintahaarniskan. "Sinä olet kaikin puolin kelpo poika, Eerik, ja minä teen sinusta varmasti kartanovoudin, jahka me täältä vihollismaasta kerran pääsemme kotiin. Itsepäinen visakallo sinä tosin olet, mutta sehän kuuluu kai asiaan, sillä muutenhan meitä ei suomalaisiksi tunnettaisikaan."
Juureva ja leveäotsainen sotamies, aito hämäläistä mallia, hymyili niin että hänen päivettynyt naamansa jakaantui kahtia korvasta korvaan. Hän ojensi herralleen tuuheatöyhtöistä kypäriä, jonka hän oli yhtä huolellisesti kiillottanut, mutta tämä ei ottanutkaan sitä vastaan, vaan alkoi sen sijaan päästellä irti juuri kiinnittämäänsä rintahaarniskaa.
"Hittoako minä rupesin näiden alla ennen aikojani hikoilemaan", lausui hän, "nythän on vielä monta tuntia rymäkän alkamiseen. Menen tavallisessa puvussa Jaakko-herran luo ja sinä saat kulettaa nuo varustukseni sotajoukkojen yhtymäpaikkaan Kaprion tiellä. Puen ne siellä sitten liikkeelle lähdön hetkenä päälle. Mutta missä viipyvät lipullispäällikköni?"
Hän astui teltan ovelle ja heitti silmäyksen ruotsalaissuomalaisen sotajoukon leirialueelle.