"Ahaa, tuolla ne jo tulevatkin", virkkoi hän itsekseen ja jäi katselemaan edessään leviävää eloisaa taulua. Vasemmalla lepäsi matalain rantojensa välissä leveänä ja liikkumatonna Olhavanjoki. Pitkin rantaa oli teltta teltan vieressä ja niiden välissä kuhisi kirjavanaan sotilaita. Toisia pulikoitsi joessa ja sieltä kuului mäikettä ja iloisia huutoja. Etempänä rannalla puuhasi taas osa sotilaita suurten lauttojen kimpussa. Niillä oli illan tullen tehtävä valehyökkäys itäistä kaupunginosaa vastaan, samalla kuin pääjoukko länsipuolella varustautuisi rynnäkköön. Kääntäessään katseensa joesta oikealle, aukeni hänen eteensä laaja vainio, jonka kaurapellot ja kaalipenkit sotamiesten hevoset olivat syöneet putipuhtaiksi tai tallanneet jalkoihinsa. Peltojen takana luikerteli monia mutkia tehden Novgorodin kaupungin muuri lukuisine tornineen, joista välkehtivät vartiain piilukeihäät. Sen takaa näkyivät tiheän autereen verhoamina kirkkojen tornit ja kullatut kupoolit. Kaikki kaupunginportit olivat visusti suljetut, mutta muurien takaa kuuluva taukoamaton kohina ilmaisi, että tuon vanhan kauppakaupungin sisuksissa oli eloa ja kuohuntaa.
"Helteinen päivä, hyvät herrat, mutta yö meille taitaa tulla vielä helteisempi", lausui Horn alapäälliköilleen, jotka hikeä otsaltaan pyyhkien pysähtyivät hänen eteensä.
"Ensi yönä siis käydään penkomaan tuota ampiaispesää?" kysyi Henrikki
Maununpoika Spåre, viitaten kaupunkia kohti.
"Niin on tarkotus", vastasi Horn.
"Mielelläänpä nämä laiskan päivät jo jättääkin", arveli Spåre. "Kaksi viikkoa on tässä helteessä jo lojuttu, ainoana työnä kortinpeluu. Tympäistä alkaa jo sekin, varsinkaan kun ei ole millä siinä lomassa kaulaansa kastaisi. Senkin puolesta minä olen hyvin taipuisa tunkeutumaan tuonne kamasaksain pesään, sillä arvatenkaan siellä ei ole puutetta oluesta eikä viinistä."
"Votkaa siellä on aivan varmasti", naurahti Horn ja kehotti upseereja astumaan teltan suomaan siimekseen.
Lukuunottamatta nuorta Klaus Kristerinpoikaa, joka oli Hornin sukulainen Joensuun haarasta, olivat kaikki nämä upseerit esimiestään iäkkäämpiä, suorasukaisia sotilaita alemman aateliston piiristä. Huolimatta siitä, että he vanhasta tottumuksesta suhtautuivat hyvin tuttavallisesti nuoreen esimieheensä — Eevert Horn oli vasta kolmikymmenvuotias — tunsivat he häntä kohtaan kuitenkin suurta kunnioitusta. Sillä paitsi että Horn kuului maansa ensimäiseen sukuun, oli hän kokonaisella sarjalla loistavia voittoja ehtinyt jo taata itselleen loistavan sankarimaineen. Samalla oli hän iloisen luonteensa, oikeudentuntonsa ja lempeytensä takia koko sotajoukon suosiossa.
Kun upseerit olivat istuneet, antoi Horn heille ohjeensa. Heidän tuli viedä osastonsa yksitellen ja huomaamatta ensimäisen metsäsaarekkeen taa Kaprion tielle. Siellä tarkastaisi hän joukot sitten myöhemmin illalla. Puoliyön lähestyessä ryhdyttäisiin yleiseen rynnäkköön.
"Ja nyt juomme maljan aseidemme menestykseksi", lopetti Horn ja kohotti viinisarkan, jommoisen Eerik hänen viittauksestaan oli täyttänyt kullekin upseereista. "Olkoon tämä esimakuna siitä juhlasta, mikä teitä odottaa tuolla muurien takana."
Kun maljat oli tyhjennetty, nousi Horn, sitoi miekan vyölleen ja astui ulos. Upseerien lähtiessä takaisin leiriä kohti nousi hän ratsunsa selkään ja käyten ajaen suuntasi kulkunsa sitä komeata telttaa kohti, joka seisoi etempänä joen rannalla ja jonka huipulla liehui Ruotsin lippu. Siinä piti majaa hänen kahta vuotta nuorempi sankaritoverinsa ja hyvä ystävänsä, koko sotajoukon ylin päällikkö Jaakko de la Gardie. Kun Horn lähestyi telttaa, ilmestyivät sen oviaukkoon nuoren sotamarsalkan päivän paahtamat, luisevat kasvot.