Hiljaista oli laivoissakin. Elleivät muutamat pullearintaiset joutsenet olisi uineet hiukan kallellaan ja ellei tottunut silmä olisi niiden taklauksissa keksinyt omituisia aukkoja, ei olisi mistään voinut aavistaa, että nämä samat laivat tällä samalla selällä olivat edellisenä päivänä ja yönä suorittaneet erään pohjoismaisen historian kaikkein kiivaimmista meritaisteluista. Mutta kalalokit, jotka leijailivat laivain ympärillä ja yläpuolella, saattoivat purjeiden lomista nähdä, kuinka niiden kannelta vielä huuhdeltiin tahkiintunutta verta ja heitettiin mereen silvottuja ruumiita.
Taas teki amiraalilaiva sulavan käännöksen ja pysähtyi sitten vastaseen, jossa asemassa se ikäänkuin paikoillaan polki aallokkoa. Sen suurmastosta annettiin samalla lippumerkkejä, joilla perästä luovivain laivain päälliköt kutsuttiin amiraalilaivaan. Joutsenet käänsivät kylkensä emään päin ja selällä kävivät kepeät pikkuvenheet kuppelehtimaan aallokossa.
Tuo korkea emolaiva oli Scepter (Valtikka) nimeltään ja sen komentokannella seisoi vanhahko, terässilmäinen, jäykkäpiirteinen mies, jonka merimieshatun alta valkonen tukka hulmahteli tuulessa. Se oli amiraali Klaus Fleming, Klaus Laurinpoika, jolla isännimellä hänet historiassa erotetaan kuulusta nuijasodan aikaisesta kaimastaan; hän oli ruotsalaisen laivaston tarmokas johtaja. Hän oli sillä paikallaan nyt seisonut melkein yhtä mittaa vuorokauden, taistelun alusta asti, rauhallisin, värähtämättömin kasvoin, — hiukan vain liikahti hänen harmajan parransängen peittämä leukansa, kun hän alapäälliköilleen antoi lyhyitä ja ytimekkäitä määräyksiään. Mutta hänen otsallaan näkivät laivamiehet kumminkin huonoa säätä ennustavan pilven.
— Ukko on vihoissaan, kuiskahtivat he toisilleen ja niille kapteeneille, jotka yksitellen soutuvenheillään laskivat amiraalilaivan kylkeen ja kiipesivät sen kannelle.
— Hän on tyytymätön, kun ei hänen käskyjään eilen tarkkaan noudatettu.
— Hän murahtaa harvoin, mutta silloin hän murahtaakin kuin ukkonen…
Saapuneet kapteenit, jotka enimmäkseen olivat nuoria miehiä, tervehtivät kunnioittaen ja hiukan arasti vanhaa amiraalia, joka heille vain päätään nyökäytti. Vasta kun kaikki olivat koolla, laskeutui vanhus komentosillalta, viittasi upseereja seuraamaan itseään ja käveli norjin askelin alas kajuuttaan. Kapteenit astuivat sinne hiukan vitkastellen, hiukan haluttomasti, kuin koulupojat nuhdesaarnaa kuulemaan. Sillä he arvasivat nuhteita tulevan — se eilinen kuuma päivä, jolloin useimmat heistä olivat ensi kerran olleet meritaistelussa mukana, oli kyllä heille itselleenkin jo tehnyt selväksi, että he liian vähän olivat osanneet vastata kokeneen ylipäällikkönsä toiveita.
Ja nuhteita tuli, ukkonen jyrähti. Mikseivät olleet laivat totelleet amiraalialuksen käskyjä? Mikseivät olleet hyökänneet, kun heille otollinen hetki valmistettiin, mikseivät olleet iskeneet väkikoukkujaan vihollisalusten kylkeen ja pidättäneet niitä käsirysytaisteluun? Miksi oli se ja se laiva jättäytynyt tuulen alle, miksei oltu riennetty ristituleen joutuneille tovereille avuksi… Niin kyseli valkotukka vihaisena, kuvaten samalla elävästi taistelun menoa ja osottaen, miten se olisi ohjeiden mukaan ollut suoritettava.
— Nyt pääsi juutti livistämään syleilystämme, johon hänet olisimme voineet henkihieveriin puristaa.
— Mutta voittohan jäi toki meille, vihollinen väistyi taistelupaikalta, — niin koetti joku kapteeneista lohduttautua.