— Ette siis luovuta linnaa?

— Tulkaapas ottamaan! On meillä lyijypapuja, millä vastata hävittömyyksiin…

Silloin rupesivat venäläiset panemaan pystyyn piiritysvehkeitään ja purkivat sitä varten etukaupungin puisen kirkonkin, jonka seinähirsistä he rakensivat tykinalustoita.

Onneksi oli Käkisalmen linnassa vanhemmilta ajoilta melkoiset ampumavarastot ja pelottomasti kävi pienen linnan harvalukuinen miehistö niillä vastaamaan piirittäjäin pommitukseen. Miehistö oli tosin tottumaton piiritysoloihin, mutta pian siltä hammas karkeni. Se jaettiin heti säännöllisiin työvuoroihin. Kun Kaarlo ja Olavi osastoineen olivat päivän otelleet, milloin uuden, milloin vanhan saaren valleilla, lähtivät he linnan suojiin nukkumaan ja kapteeni itse asettui silloin Konradin kanssa muurinsarviin tykkejä hoitamaan. Eivätkä he hätääntyneet, jos muurista kappale lohkesikin; se oli paksu ja vankka ja pahimmat vauriot korjattiin yöllä. Ja jos vihollinen yritti äkkirynnäkköä, silloin puhallettiin torveen ja kutsuttiin koko miehistö uhatulle vallinosalle, josta tulinen muskettituisku pantiin suitsuamaan ryntääjiä vastaan. Sitä nämä aina tottelivat.

Hätäilemättä ja levollisesti hoiti Olavi Pentinpoika niin yksinäisen linnansa puolustusta. Pian tottuivat linnan naisetkin siihen piirityselämään ja alituiseen paukkeeseen. Olavin toimekas emäntä juoksi pesälinnassa puuhakkaana keittiön ja kellarein väliä, valmistellen ruokia taistelevalle miehistölle, luotisadetta säikkymättä. Aina toisinaan hän tosin toisten naisten kanssa pirtin pimennossa pirautti pienen itkun ajatellessaan sitä ahdistusta, johon oli salpauduttu, ja uhkaavaa, julmaa kidutusta, jos vihollisen käsiin jouduttaisiin. Mutta sitten taas vaativat häntä taloushuolet liikkeelle ja piiritystä muistamatta hyöri hän taas piikojensa keskellä toimekkaana emäntänä avainten vyöllä kalistessa.

Hätä ei ollut suuri, niinkauan kuin vihollinen pommitti linnaa vain pohjoisen mantereen puolelta, jonne harvalukuiset puolustajat vielä riittivät vartiopalvelukseen. Mutta muutaman viikon perästä kävivät venäläiset ahdistamaan itse pesälinnaa virrankin taholta. He soutivat tykkejään pieneen, linnan edustalla olevaan Kalliosaareen, jonka rannoilla Juhanilla oli ollut polakoukkunsa, ja kun he sieltä rupesivat vesiporttia ja valkamaa pommittamaan, kävi käkisalmelaisten vaikeaksi puolustautua näin kahdelle rintamalle. Ei riittänyt enää miehille aikaa nukkumiseen ja vanha rantamuuri rupesi pahasti halkeilemaan.

— Tuolta Kalliosaaresta pitäisi paukuttajat saada pois, puhui nuori Konrad, kun pojat taas eräänä iltana isänsä kanssa neuvottelivat puolustuksen jatkamisesta.

— Niin pitäsi, myönsi isä. — Paljokohan väkeä lienevät viholliset sinne vieneet?

— Satakunnan miestä, — kyllä me niiltä jaksamme saaren valloittaa, vakuutti Kaarlo, joka aina halasi seikkailuihin.

— Siispä koettakaa, pojat, siitä olisi meille iso helpotus. Eivätpä
Kalliosaaren miehet aivan äkkiä ehdi saada maistakaan apua.