Tuumista käytiin toimeen. Eräänä sateisena yönä soutivat Kaarlo ja Konrad, kummallakin parikymmentä miestä venheessään, linnan valkamasta hiljaa rannikkoa myöten vastavirtaan ja laskivat sieltä yhtäkkiä keskivirran mukana Kalliosaaren rantaan. Siellä olivat viholliset levolla teltoissaan ja vartiatkin torkkuivat puiden alla sateensuojassa. Salamana kävivät maihin laskeneet linnalaiset näiden kimppuun, iskivät heidät kuoliaiksi ja tuikkivat tuurillaan teltoissa makaavia miehiä. Pienellä saarella syntyi sanomaton huuto ja hälinä; venäläiset, jotka eivät tietäneet ahdistajainsa lukumäärää eivätkä ehtineet vastarintaan järjestäytyä, hyökkäsivät päistikkaa venheilleen pakoon pyrkiäkseen, mutta sen paon varrella useimmat heistä menettivät henkensä. Ainoastaan yksi venekunta pääsi lähtemään saaresta, toisia avuttomina antautui, ja linnalaiset kytkivät heidät vangeikseen. Kiireesti kävivät voittajat sitten tyhjentämään vihollisten ruoka- ja ampumavarastot. Mutta nuo suuret tykit, jotka olivat linnan vesimuuria sangen pahasti täräytelleet, kantoivat he venheisiinsä linnaan viedäkseen, sillä heillä ei ollut siellä niin uusia eikä kauaskantavia tulitorvia. Patterit purettiin saarelta, teltat viskattiin virtaan.
Mutta kauan eivät Käkisalmen miehet sentään Kalliosaaressa siekailleet. Otettuaan mukaansa vihollisten venheet, joissa he vankinsa hinasivat, soutivat he suoraan virran poikki takaisin linnan vesiportille.
Siellä seisoi Olavi Pentinpoika levottomana odottaen yön keskessä kaamealta kajahtavan taistelun päättymistä. Häntä oli jo kaduttanut, että hän oli suostunut tällaiseen seikkailuun, jossa hän saattoi menettää neljännen osan koko pienestä linnueestaan, — sitä iloisempana vastaanotti hän nyt voittajina palaavat poikansa.
— Mutta mitä te noista vangeista tänne toitte, kysyi hän saapuneilta vähän tyytymättömänä. — Eikö meillä ole täällä ruokaa kuluttavia suita tarpeeksi?
— Nämä miehet tuovat ruokansa mukanaan, vastasi Kaarlo hilpeästi. — Ja miehiä täällä tarvitaan valleja korjaamaan, — silloin pääsemme itse helpommalla.
Sen sadeyön jälkeen eivät piirittäjät enää yrittäneet rakentamaan pattereitaan Vuoksen saariin. Sen sijaan sijoittivat he osan piiritysjoukostaan Vuoksen etelärannalle, käyden sieltä linnaa ampumaan. Mutta huonommin tykit sieltä asti kantoivat ja Käkisalmen vanha linna, joka vuosisatain varrella jo oli niin monet piiritykset kestänyt, näytti puolustajainsa vähälukuisuudesta huolimatta ainakin toistaiseksi kestävän tämänkin ankaran pommituksen.
— Ja tuleehan toki Viipurista apua! — niin lohduttautuivat miehet aina, kun itsensä ylen väsyneiksi tunsivat. — Eihän maan hallitus toki jätä tärkeää rajalinnaansa avutta kukistumaan!
* * * * *
Eräänä heinäkuun päivänä saapuikin Räisälästä soutanut haapio tuomaan linnaan Viipurin komentajan eversti Burmeisterin lähettämän viestin, että hän talonpojista, porvareista ja lukiolaisista kokoonhaalimallaan miesjoukolla on tulossa Käkisalmea pelastamaan pintehistä. Tätä ennen oli vanha eversti jo kerran karkoittanut viholliset Suvannon taipaleelta ja aikoi nyt tehdä sen toistamiseen, sitten hyökätäkseen piiritysväen kimppuun.
Se oli ilon viesti nääntymiinsä asti ponnisteleville puolustajille, se taas heissä ylläpiti rohkeutta ja toivoa. Ja sitä rohkaisua tarvittiinkin. Sillä yhä lähempää, yhä sisukkaammin ahdistivat piirittäjäin tuhantiset laumat tuota eristettyä linnaa, ampuen sitä yötä, päivää ja tehden yhä useammin rynnäkköjä sen muureja ja portteja vastaan. Piiritettyjen rivit harvenivat näissä alituisissa taisteluissa. Eräänäkin päivänä räjähti etulinnassa muuan kranaatti niin pahasti, että se tappoi puolenkymmentä miestä, toisena kannettiin Kaarlo-poika haavoitettuna suurtupaan, jossa linnan naiset jo ennestään hoitelivat useita haavoitettuja. Eikä toisaalta voitu linnasta ylläpitää kyllin tehokasta tulta, sillä vaikka Konrad linnan kellarissa väliin "keittikin" uutta ruutia, olivat ampumavarat sentään arveluttavasti vähenemässä. Ja puolustettavat vallit olivat pitkät.