OVELA KUIN KETTU.
MUUTAMA PIKAKUVA EERIK FLEMINGISTÄ.
Eerik Fleming, Kuitian perillinen, joka vasta kävi kahdeksattakolmatta ikävuottaan, istui selin oveen matalalla jakkaralla Turunlinnan huovituvan peränurkassa. Häntä vastapäätä kyykötti Haapaniemen herra Frille Matinpoika, joka samoinkuin Eerik-herrakin kuului isänmaalliseen puolueeseen ja oli sen vuoksi joutunut tanskalaisten vangiksi. Heitä uhkasi joka päivä sama kohtalo kuin Pentti Vestgöteä, joka parasta aikaa killui nuorassa ulkomuureilla, mistä piirittävä ruotsalaisjoukko saattoi sen helposti nähdä. Nyt ei herra Frille Matinpoika kuitenkaan tiennyt, mitä hänen olisi oikein pitänyt ajatella kohtalotoveristaan, sillä parina viime kuluneena päivänä oli hän niin äänekkäästi ja sydämensä pohjasta panetellut Kustaa Eerikinpoikaa ja ruotsalaisia sekä ylistänyt kuningas Kristiania ja tanskalaisia, että siitä olisivat itse sylen vahvuiset seinämuuritkin saattaneet tulla jo vakuutetuiksi. Oliko mies kääntänyt kaapunsa nurin vai mitä hän oikein tarkotti? Tosin hän soitti suutansa ainoastaan silloin kun huoneessa oli tanskalaisia sotureita tai alipäälliköttä, mutta heidän kahdenkesken jäätyään puhui päinvastaista sekä suunnitteli karkausyrityksiä. Oliko siis ihme, ettei herra Frille tiennyt, miltä kannalta hänen oikein tuli ottaa vankeuskumppaninsa. Se istui siinä häntä vastapäätä niin ovelan ja notkean näköisenä ja tuntui olevan niin kaikkeen valmis, että herra Frille oli lopulta harkinnut viisaimmaksi olla omasta puolestaan puhumatta hänelle halaistua sanaa.
Nyt oli herra Eerik istunut hetkisen ääneti ja mietteisiinsä vaipuneena tuijottanut eteensä. Mutta kun ulko-oven takaa kuului raskaiden askelten töminä, nosti hän äkkiä päänsä, iski toverilleen silmää ja käsiään levitellen alkoi äänekkäästi pauhata:
"Ja mitä hemmetissä se sitten on olevinaan tämä Kustaa Eerikinpoika? Tuntematon seikkailija, poikanulikka, jonka korvantaustat ovat tuskin ehtineet vielä kuivua! Ja tämä vekara rupee tässä sitten värkkäämään, panee maan asiat mullmmallin ja saattaa kunnialliset miehet, kuten minut ja sinut esimerkiksi, hänen majesteettinsa epäsuosioon. Hitto vieköön, jos minä saisin hänet käsiini, niin noin minä panisin hänet."
Hän teki käsillään musertavan liikkeen ja jatkoi sitten hiukan toisessa äänilajissa:
"Sillä onko meille suomalaisille mikään sen onnellisempaa kuin saada elää Tanskan yhteydessä ja kuningas Kristianin oikeamielisen valtikan alaisina? Hulluja ovat, sanon minä, ne, jotka kaikenlaisten Kustaa Eerikinpoikain usutuksista ovat ruvenneet häntä vastustamaan! Vai etkö ole samaa mieltä sinäkin, veli Frille?"
Fleming huomasi toverinsa ilmeestä, että tämä oli antamaisillaan äkäisen vastauksen. Sitä estääkseen iski hän kiivaasti silmää ja polki häntä samalla varpaille. Herra Frille ei kuitenkaan ehtinyt suutansa avata, kun Flemingin olalle laski joku kätensä ja kumpikin heistä kääntyi vieraan puoleen. Se oli leveähartiainen ja punaverinen paksumaha, jolla oli suuret karkeat viikset ja iho kuin parkittu. Kumpikin suomalaisista tunsi hänessä heti linnanpäällikön, preussilaissyntyisen Tuomas-junkkarin, joka verikoiran uskollisuudella ja säälittömyydellä oli täällä Suomessa pannut toimeen herransa Kristian-kuninkaan käskyjä ja verituomioita.
Herra Eerik kavahti seisoalleen ja oli olevinaan suunniltaan hämmästyksestä, vaikka hän itse asiassa oli askelten töminästä arvannut herra Tuomaan saapuneen huoneeseen ja sen vuoksi korottanut äänensä. Hän kumarsi syvään, aivan liian syvään herra Frillen mielestä, mutta ennenkuin hän ehti suutansa avata, pomahti Tuomas-herran viiksistä:
"Vai niin! Hy… hy… h… hauska s—tana!"