Muori saattoi neuvoa ainoastaan suunnan, mihin rosvot olivat lähteneet. Hetkeäkään hukkaamatta Roivas alkoi miehineen seurailla heidän jälkiään.
Kauan he samoilivat pimeässä metsiä ristiin rastiin. Miehet jo väsyivät ja ehdottivat yönuotiota tehtäväksi. Mutta Roivas ei hellittänyt. Vihdoin he näkivät tulen pilkahduksen edessäpäin. Varovasti he hiipivät lähemmäksi. Suojaisaan paikkaan kanervikkokankaan rinteeseen Musta-Timo oli miehineen rakentanut nuotion. He olivat teurastaneet mukanaan tuomansa lehmän ja paistoivat parhaillaan suuria lihakimpaleita.
— Tulis nyt Roivas, a sais lihoa, sanoi Musta-Timo nostaen hiillokselta paistinkimpaleensa.
Miehet nauroivat ja ryhtyivät hyvillä mielin aterioimaan.
— Päästänkö jo sitä paholaista rintaan? kuiskasi yksi Roivaksen miehistä.
— Ei millään mokomin! vastasi Roivas. — Minä haluan itse päästä häneen kourin kiinni.
Hän sijoitti miehensä niin lähelle tulen valaisemaa aluetta kuin huomiota herättämättä suinkin kävi laatuun, antoi heille ohjeensa ja astui sitten nuotion piiriin.
— Tässä minä olen, hän sanoi pyssy ojennettuna. — Joka vain liikahtaa, saa heti kuulan nahkaansa. Enkä minä ole yksin.
Hän viittasi päällään ja sissit näkivät joukon pyssynpiippuja puiden takaa ojentuvan heitä kohti. Ikävästi ällistyneinä ja pelokkaasti pälyillen he istuivat alallaan, toisilla suussaan juuri haukattu pala. Musta-Timo koetti huomaamatta hivuttautua lähemmäksi pyssyään, jonka hän oli asettanut nojalleen honganrunkoa vasten.
— Alallasi taikka —! jyrähti Roivas, tähdäten pyssynsä rosvopäällikköön, joka hammasta purren kyyristyi maahan. — Jos sinussa on miestä, niin pane puukkosi syrjään ja tule ottelemaan mies miestä vastaan. Minä lupaan miesteni puolesta, että te saatte rauhassa mennä menojanne, jos sinä vain voitat minut. Mutta muut pysykööt sen aikaa alallaan, elleivät mieli saada noita pyssyjä laukeamaan.