Kaatuneen everstin luo jäi vain yksi mies, nuori kersantti Argillander, joka ei viime hetkessäkään voinut luopua ihailemastaan esimiehestä. Tämä hintelä nuorukainen seisoi siinä kaatunutta tukien vielä kun ryssät tulivat ja ottivat verta vuotavan Dunckerin huostaansa vangiten samalla kersantin. Nuorukainen sai siten olla mukana, kun Duncker vietiin vihollisen leiriin sidottavaksi ja kun tämä ennen pitkää rupesi tekemään kuolemaa.
— Ota lompakkoni, kelloni ja tämä piippuni, puhui kalvennut, nyt hervottomaksi voipunut sankari hiljaa kersantille. — Vie ne, jos säilytät henkesi, Savoon, siihen pieneen tupaan, jonka kyllä löydät. Vie sinne viimeinen tervehdykseni nuorelle leskelle ja isättömäksi jäävälle pojalleni.
— Varmasti teen sen, lupasi kyynelehtivä nuorukainen, jonka suru oli siihen paikkaan murtaa. — Vienkö teiltä kenellekään muulle mitään viestiä tai käskyä?
Kersantin mielessä pyörivät vielä kenraali Sandelsin äskeiset, loukkaavat sanat ja hän arveli everstin ehkä vielä tahtovan niiden johdosta jotakin lausua. Mutta Duncker vastasi hiljaa:
— Älä kenellekään muulle, kotiväelle vain. Sano: heitä kaivaten ja muistellen kuolin.
Puhkiammuttu rinta alkoi samassa korahdella, haavasta pulppuava veri tukki hengityksen, ja tuokion kuluttua Zacharias Duncker kuoli.
Se oli suomalaisten viimeinen taistelu tässä sodassa, sen jälkeen sotatoimet vaimenivat, syntyi välirauha ja sitten rauha. Mutta kallis oli suomalaisille se uhri, jonka he tässä viimeisessä ottelussa maksoivat Ruotsille vanhan purkautuneen liiton hinnaksi. Entisen emämaan koskemattomuuden lunnaina Duncker muutamaa päivää myöhemmin kätkettiin Uumajan kirkkomaalle, mikä silloin oli venäläisten hallussa. Sandels lähetti heinäkuun 6:ntena päivänä airuen venäläisten päämajaan pyytäen Dunckerin ruumista haudatakseen sen. Venäläiset kieltäytyivät luovuttamasta vainajaa vastaten, että he kyllä ymmärtävät saattaa asiaankuuluvalla kunnioituksella ja juhlallisuudella hautaan tämän sankarin, jota hekin, vaikka hän vastustaja olikin, olivat oppineet ihailemaan. Hänen rinnalleen samaan kirkkomaahan venäläiset hautasivat samassa taistelussa kaatuneen uljaan kasakkaeverstinsä Airekovin, molemmat sotilaallisin kunnioituksin, torvien soidessa ja tykkien paukkuessa.
Kaukainen Savonmaa ei saanut vainajanakaan takaisin poikaansa, joka sinne ja omaan pieneen kotiinsa oli niin hartaasti ja miehekkäästi ikävöinyt.
Santeri Ivalo