— Mitä, käpälääsikö olet saanut? lausui eversti tultuaan kohdalle. — Mutta miksi siinä kuukit ja vertasi vuodatat? Mene sidottavaksi. Vai etkö jaksa kävellä? No, ota tuosta vahvistusta.
Hän tarjosi kulauksen taskumatistaan miehelle, joka kiitollisena lähti sidontapaikalle kuulain ympärillä vinkuessa ja pöllyttäessä hiekkaa ilmaan.
Fieandt palasi entiselle paikalleen, kuivasi hien kasvoiltaan, keikautti tinapullostaan ryypyn ja sytytettyään piipun nojasi kyynärpäillään kiveen puhallellen ilmaan leveitä savupilviä.
— Kyllä, kyllä siinä yrittää saatte, hän puheli itsekseen, venäläisten turhia etenemisyrityksiä silmäillessään. — Ei tästä niin vain lentämällä mennä. Ähäh, saitkos! hän lopetti puhelunsa nähdessään liian rohkeasti esiintyneen venäläisen keikahtavan nurin.
Hänen vierelleen pysähtyi pölyinen rakuuna hypäten hevosen selästä maahan.
— No, mikä sinulla on hätänä, kun olet hevosesikin likomäräksi ajanut?
Kiireesti rakuuna teki selkoa asiastaan. Vihollisjoukko oli ilmestynyt suomalaisten vasemmalle sivulle, sen matalan salmen taakse, joka yhdisti Karstulanjärven ylempänä olevaan pienempään järveen. Vastassa oli ainoastaan pienoinen vartiojoukko, joka nyt koetti estää niiden pääsemistä yli. Apua tarvittiin kiireesti.
Fieandt sai käsiinsä majuri Furumarkin ja sanoi tälle:
— Ota Savon jääkäripataljoona, riennä juoksumarssissa tuonne (hän viittasi patukan kärjellä uhatulle suunnalle) ja anna vasten kuonoa niille ylipyrkijöille.
Tämän määräyksen annettuaan hän pisti piipun jälleen suuhunsa ja syventyi seuraamaan taistelua Enovirran rannalla.