— Katohan torpan perään ja… ja sitten kun minä palaan, lämmitetään sauna ja ruvetaan elämään kuin ennenkin.
Kaikesta päättäen hänellä oli mielessä jotakin juhlallisempaa lähtösanoiksi, mutta mikä siinä lie kangertanut, että esille tuli vain tuo sauna-asia. Sen jälkeen hän työntyikin jo pyssyineen ja muine kantamuksineen ovesta ulos sekä painui taipaleelle.
Kun komppania oli saatu Kuopiossa täysilukuiseksi, lähdettiin viivyttelemättä hevoskyydillä Mikkeliin. Sinne virtasi miehiä ja hevosia joka ilmansuunnalta, niin ettei Rappi ollut Kuopion markkinoillakaan nähnyt niin paljon väkeä koolla. Yöt täytyi maata pitkin lattioita niin ahtaalla kuin silakat tynnyrissä ja päivisin pidettiin harjoituksia tai seistiin vahdissa. Vihollisen sanottiin olevan jo rajan tällä puolen, mutta vilaustakaan siitä ei vielä ollut nähty.
Talvi oli ylen tuima ja useina päivinä pakkanen lähenteli neljääkymmentä astetta. Piti siinä tarjeta, kun suurella osalla sotilaita oli varsin puutteelliset päällystamineet. Alkoipa sitten eräänä päivänä helmikuun lopulla kierrellä huhu, että vihollinen on tuossa tuokiossa Mikkelin edustalla. Siitäkös Cronstedt hätääntyi ja niin sai koko prikaati seisoa taisteluvalmiina pitkän talvisen yön tuollaisessa tulipalopakkasessa. Se oli yksi niitä kohtalokkaita laiminlyöntejä, joihin ylempi päällystö varsinkin tiedustelutoiminnan osalta usein tämän sodan aikana syyllistyi. Venäläisiä ei näkynyt eikä kuulunut, mutta seuraukset siitä, että prikaati lähes neljänkymmenen asteen pakkasessa sai koko yön seistä aseissa, tulivat seuraavana päivänä näkyviin. Satakunta miestä oli paleltunut niin pahoin, että heidät täytyi lähettää sairastupaan. Ja lisäksi hyvin monet olivat palelluttaneet kuka korvansa, kuka varpaansa.
— Toinen korva meni, sanoi Rappi vieruskumppanilleen, — mutta onhan varaa mennäkin, kun kotona on kokonaista kuusi korvaa reservissä.
Kohta sen jälkeen lähdettiin, vaikka vihollista ei ollut nähtykään, perääntymään Pieksämäelle, josta Cronstedtin saamiensa ohjeiden mukaan oli jatkettava matkaa Kuopion ja Iisalmen kautta Ouluun. Se oli ylen vaivalloista matkantekoa tykistön ja suurehkon kuormaston kanssa, sillä lunta oli kaikkialla vahvasti ja pakkanen jatkui päivästä päivään yhtä ankarana. Jokainen koetti suojella itseään miten parhaiten taisi. Upseerit kulkivat turkeissa ja miehet olivat käärineet korviensa ympärille mitä suinkin olivat saaneet. Nähtiinpä yhden ja toisen hartioilla naisen hamekin. Sen vuoksi tarjosi prikaati kinosten keskellä eteenpäin rämpiessään varsin kirjavan näyn. Leipä ja muu syötävä jäätyi tietysti kivikovaksi, niin että sitä täytyi nuotion ääressä sulatella, ennen kuin siihen hampaat pystyivät. Yöt vietettiin kuumiin savupirtteihin ahtautuneina, milloin satuttiin isompaan kylään, mutta enimmäkseen saatiin pitkä talviyö viettää taivasalla nuotioiden ympärillä.
— Väärässäpä oli kuin olikin se Mykkälän vanha vaari, virkkoi Rappi eräänä päivänä rivitoverilleen.
— Missä asiassa? kysyi toveri kummastuneena.
— No kun se kerran kivenkovaan intti, että maailma ei koskaan mene eteenpäin, vaan aina taaksepäin. Mutta onpahan entisestään edistytty tässä sodankäynnissäkin.
— Miten niin edistytty?