Talo talolta hyökättiin tuimassa kuulasateessa eteenpäin. Taistelu ei ollut monituntinen, mutta sitä kuumempi. Voitto oli perinpohjainen. Ja sellainen juhlamieli ja voitonhumu vallitsi sinä iltapäivänä Revonlahden kirkolla, että tuskin Siikajoellakaan oli ollut toista viikkoa aikaisemmin niin repäisevää.
— No, terve Rappi, sinä olet hengissä ja liikut omilla tolpillasi niin kuin ennenkin, huusivat illallispuuhissa olevat tuttavat Rapille, kun hän heidän nuotiolleen astui.
— Miksikäs minä nyt toista kertaa olisin antanut jalkoja altani lakaista, vastasi Rappi.
— Etkä muutenkaan näytä hikirupea saaneen.
— En tuon enempää, sanoi Rappi näyttäen kahta pistimen läpeä univormunsa liepeessä. — Pappilan pihaan kun hyökättiin, niin muuan peijakas kohta ensimmäiseksi rei'itti takkini. Mutta minä kun samassa hotaisin sitä päähän, niin siihen tulikin semmoinen reikä, ettei siitä miehestä paikkaamallakaan eläjää tule.
— Sinäpä se taisit siellä pappilan pihassa sitä ryssän kenraaliakin haavoittaa.
— Kyllähän minä siellä yhden jos toisenkin reiän tein ihmisen nahkaan, ties vaikka siinä olisi kenraaliinkin sattunut. Muuten siellä oli sellainen rytäkkä, etten mokomaa ole ennen unissanikaan kokenut.
Saaliiksi oli monen muun hyvän ohella saatu vihollisen kuormastoakin. Niinpä saivatkin nyt väsyneet sotilaat syödä itsensä oikein kylläisiksi. Ja sitten levättiin päiväkaupalla.
— Niinhän tämä on kuin häissä, kehaisi Rappi.
Itse Klingsporkin suvaitsi saapua Revonlahdelle Cronstedtin osastoa tarkastamaan. Vapunpäivänä, sakeassa lumipyryssä, vietettiin kiitosjumalanpalvelus, jolloin miehet sydämen pohjasta veisasivat: "Nyt Herraa hyvää kiittäkää!"