— Mutta pitäisipä poikien jo palata matkaltaan, arveli Hausen. — Kun eivät vain olisi kiikkiin joutuneet.
— Siitä ei pelkoa, vastasi Antonius. — Kyllä ne pojat päänsä varjelevat. Saadaanpa nähdä, että ennen aamua he ovat täällä.
He lopettivat illallisensa, sytyttivät piippunsa ja laittautuivat pitkälleen nuotion hohteeseen. Juttelu tyrehtyi ja kuorsauksia alkoi kuulua joka nuotiolta. Mutta väsyneinäkin he nukkuivat vain koiranunta. Puolenyön tienoissa Antonius havahtui askelten kopseeseen ja kohotti päänsä. Hän näki veljensä ja Koivistolaisen varovasti lähenevän nuotiota. Seurassaan heillä oli kolmas mies, joka täysipartoineen, pitkine kauhtanoineen ja virsuineen näytti venäläiseltä musikalta. Hän nousi istualleen.
— Vanginko toitte? hän kysyi.
— Vanginpa hyvinkin, naurahti Jaakko-veli.
— Terve, Pärttyli! sanoi virsuniekka ja ojensi kätensä.
Antonius tuijotti häneen suu kolmantena silmänä, tuijotti ja väliin hieroi silmiään.
— Kautta sieluni autuuden! hän puhkesi lopuksi. — Ääni on Taneli
Luukkosen, mutta…
Hän antoi katseensa liukua vieraan parrasta hänen kauhtanaansa ja lopuksi virsuihin.
— Vaunuissa ajaen ja kullalta loistaenko sinä luulet Venäjänmaan vankeudesta palattavan? nauroi vieras.