Sen verran Longström sai kuitenkin vartijoiltaan selville, että hänen asiaansa tutkittiin… ei oltu selvillä siitä, oliko hän toiminut sissipäällikkönä, jolloin hänellä oli Luukkosen kohtalo varmasti edessään, vaiko vakinaisen armeijan upseerina, jolloin hän voisi päästä Sisä-Venäjälle. Pietari teetätti silloin tyrmässä eräällä kielitaitoisella kohtalotoverillaan anomuksen, jossa hän koetti todistaa jälkimmäisen oikeaksi — vaikkei hän todellisuudessa ollut siitä itsekään aivan varma — ja pyysi kuulustelua. Ja kuinka ollakaan, eräänä päivänä Pietari vietiin johonkin virastoon kuulusteltavaksi. Silloin hän puristi jäähyväisiksi Luukkosen jo kylmän raukeaa kättä — hän ei aikonut enää suurin surminkaan palata siihen haisevaan tyrmään.
Eikä hän palannut. Tiukka ja pitkä kuulustelu pidettiin jossakin linnoituksen virkahuoneessa, vallan nääntyneenä hän palasi sieltä vartijansa saattamana etuhuoneeseen, joka oli sotaväkeä täynnä. Siellä hän tyrkkäsi vartijansa kouraan hopeakolikon, pyytäen julmaan janoonsa haarikan olutta. Vartija, jota itseäänkin janotti, heltyi ja lähti olutta hakemaan. Mutta kun hän oli ovesta mennyt, silloin Longström astui heti ryhdikkäänä ja komeana toisen oven suuhun, puki siellä verkalleen ylleen venäläisen upseeritakin ja lakin ja astui ulos…
Sotamiehet tekivät hänelle kunniaa, he eivät häntä eikä hänen asiaansa siinä virastossa tunteneet.
* * * * *
Näin kapteeni Longström ainakin itse selosti pakonsa Pietarista ilmestyessään keväällä 1713 yhtäkkiä Armfeltin armeijaosastoon, joka silloin puolusti Helsinkiä venäläisten laivastohyökkäystä vastaan. Hän sai kohta oman osastonsa takaisin komentoonsa, ja kun Armfeltin yksikön pian sen jälkeen Ruotsin laivaston viipymisen vuoksi taaskin oli peräydyttävä palavasta Helsingistä, jonka venäläiset nyt valtasivat, seurasi hän sen mukana, mutta sai tällä välin jo taas erinäisiä tehtäviä suoritettavakseen.
Helsingin palo harmitti venäläisiä; he olivat valinneet tämän satamakaupungin tukikohdakseen, mutta siellä ei ollut enää taloja eikä varastosuojia, joita täytyi kiireellä ryhtyä rakentamaan. Rakennusaineita saadakseen lähetti venäläisten päällikkö eräänä päivänä kolme kaleeriaan Sipoon joelle purkamaan ja tuomaan pieltä Helsinkiin talonpoikain taloja. Longström sai Tuusulassa ollessaan siitä vihiä ja hiipi miehineen kiireesti metsien halki tälle "työmaalle".
Venäläisillä oli vahvanlainen vartiosto, mutta se hölmistyi äkillistä yöllistä hyökkäystä. Ketkä eivät rytäkässä kaatuneet, joutuivat suomalaisen partioväen vangiksi. Longström poltti kaleerit jokeen ja otti mukaansa muonaa sen verran mitä kantaa jaksettiin. Sinne jäivät vihollisen rakennuspuut, ja suomalaiset jalkarakuunat palasivat 11 vankia mukanaan aamupuhteella Tuusulaan, pääarmeijaan, johon Lybeckerkin nyt oli Porvoosta poistuttuaan yhtynyt. Tämä kepponen lohdutti Longströmiä: hänen syksyinen tappionsa Kyminsuussa ja talviset kärsimyksensä Pietarissa tulivat pieneltä osalta kostetuiksi. Mutta itse armeijan asemaanhan se ei mitään vaikuttanut, tämä vain peräytyi pohjoiseen päin.
Lybecker sai vihdoin eräänä päivänä kutsun saapua Tukholmaan tutkittavaksi; mielet olivat sielläkin vihdoin hänen kunniattoman sodankäyntinsä johdosta jo liiaksi myrtyneet. Armfeltista tuli ylipäällikkö ja sen jälkeen Suomen armeija sai vihdoinkin ruveta taistelemaan — valitettavasti vain liian myöhään.
Pälkäneen taistelun jälkeen, jossa Suomen armeija oli pahasti lyöty hajalle, harhaili sisämaan metsissä ja kylissä syysmyöhällä 1713 paljon pieniä, johtoa vailla olevia sotilasparvia, jotka osaksi eivät osanneet takaisin armeijaan, jonka olinpaikkaa ne eivät tunteneetkaan, osaksi tahallaan kiertelivät maata, karkulaisina tai sissijoukkoina. Niitä keräilemään ja itsenäistä pikkusotaa käymään lähetettiin silloin mm. Pietari Longström. Hän keräsikin pian ympärilleen metsistä toistasataa miestä käsittävän joukon, jolla hän ahkerasti hätyytti vihollisen selkäpuolta, tuhosi kasakkaparvia ja valtasi kuormastoja. Näin hän vietti syyskauden Keuruun ja Vesilahden märissä metsissä, pakkastalven Jämsän ja Saarijärven saloilla, ja monet kovat hän siellä koki, monesta pälkähästä hän vain hädin tuskin neuvokkuudellaan ja nopeudellaan selvisi.
Mutta talven selän taittuessa rupesi sinne Sisä-Suomen metsäseutuihin keräytymään yhä lukuisammin pakolais- ja partiojoukkoja. Isossakyrössä oli taisteltu Suomen sotaväen viimeinen verinen taistelu ja voitetun armeijan rippeitä samoin kuin vihollisten julmuutta pakenevia talonpoikia kuljeskeli nyt avuttomina saloilla. He tuottivat suuria kärsimyksiä väestölle, joka oli jäänyt paikoilleen.