— Mutta et ollut sotilas etkä upseeri, olit lukumies, juuri papiksi valmistumassa, niin olet itse kertonut.

— Niin olikin laita, mutta silloiset olot määräsivät kohtaloni.

— Kerrohan siitä meille, isä!

Vanha pappi kävi vakavaksi, suuntasi katseensa kauas yli keltaisina hohtavien kenttien, ja vastasi:

— Se on pitkä ja surullinen tarina. Mutta jos tahdotte, lapset, niin kerron kyllä noista sen ajan muistoistani lyhyesti, mikäli ne itseäni koskevat.

— Kertokaa, kertokaa, kehotettiin joka taholta.

Ja vanhus kertoi.

* * * * *

— Olin ylioppilaana Turussa vuoden 1713 alussa. Kiirehdin lopettamaan lukuni niin kauan kuin siellä vielä oli professoreita, nekin pakenivat toinen toisensa perästä Ruotsiin. Jo vuosikymmenen oli näet Suomessa eletty suuren sodan kauhunaikoja, joihin kaikki lapsuuteni muistot liittyvät. Turkuun saapui yhtenään jobinviestejä. Kuningas oli voitettu Venäjällä, oli paennut Turkinmaalle hävinneen armeijansa pienen sirpaleen kanssa, ja viipyi siellä. Vihollinen oli sillä välin valloittanut Viron, sitten Inkerin, se läheni Suomea joka taholta. Jo samosi se rajan yli, otti vuosi vuodelta paloja isänmaastamme, otti vihdoin Viipurin, sitten Kymijoen ja Helsingin edeten Hämeeseen. Nuo viestit meitä Turussa kerta kerralta hätkähdyttivät — aina riensi silloin uusi parvi säätyläisiä maalta ja kaupungista pakoon Ruotsiin, mutta monet rupesivat jo turtumaan näihin jokapäiväisiin järkytyksiin. Kohtalo oli muka näin määrännyt. Kerrottiin alituisesti, miten raaka vainolainen teurasti kansaa niillä seuduin, missä vähänkin oli avustettu kehnosti johdettua armeijaa taikka sen aseellisia partiojoukkoja, kuvattiin kauhun vallassa, miten kylät ja metsätkin oli poltettu ja nuorta väkeä ja lapsiakin nuoriin kytkettyinä oli raahattu orjiksi Venäjälle, ja kysyttiin, mitä näin ollen vastarinta hyödytti. Etelä-Suomen vallatuilla alueilla olikin väestö, talonpojat ja papitkin, kiltisti alistunut vihollisen palvelukseen, heille veroja maksamaan ja veroja kantamaan, koko maa näytti luisuvan ja nöyrtyvän vainolaisen ikeeseen… Ja armeija aina vain peräytyi…

Vanha rovasti vaikeni hetkeksi, ikään kuin raskaiden muistojen uuvuttamana. Mutta sitten hän jatkoi taas: