Tämä kiitti ystävyydestä, vaan hän ei voinut olla huomaamatta koko tässä käynnissä jotain tarkotettua ja epäiltävää, jotakin vehkettä. Ja hän vastasi välinpitämättömästi, että nuo tapauksethan eivät häneen kuulu, hän oli nyt onneksi päässyt talttumaan eikä tahtonut enää rasittaa itseään eikä muita.

Heikki tapasi hevosen kohta ulos tultuaan, istui kärryihin ja ajaa karautti takasin kaupunkiin. Jonkinlaisilla asioilla tässä täytyy ajella! nurkuili hän itsekseen, — pian ne sinne saavat hakea apumiehen, joka on tutkinut tiedettä toisessa tiedekunnassa kuin hän. Ei tule enää tuohesta lakkia, — tietäähän sen syyn tuohon löyhämielisyyteen. Se on aina vain se vanha hapatus, joka nyt on pukeutunut uuteen ilmestysmuotoon, se Juuson vanha naismainen tunteellisuus, joka ei ole koskaan antanut hänen järkensä tehdä tarpeellista tehtävätään. Ja siitä hänen näkyy olevan mahdoton päästä, nyt se on mahdottomampi kuin koskaan. Eipä kumma, jos muori on huolissaan ja Hilda murheissaan, sillä eihän hänessä ole enää ollenkaan jälellä järkevää miestä. — Hm! Jos kerran vielä tulevat multa neuvoa kysymään, niin annan totisesti minä tepsivän neuvon: Koettakoot päästä hänestä eroon! Sillä siitä miehestä ei tottatosiaan enää koskaan tule ehyttä.

XV.

Jo joutuivat joulupyhät, perheen juhla, sovinnon, rakkauden juhla. Ne ovat päiviä niinkuin muutkin, mutta siitä merkilliset, että ihmiset ovat ne pyhittäneet olemuksensa paraille taipumuksille. Tuokio lepoa kilvoituksista ja intohimoista, tuokio ystävyyttä vihan ja kateuden keskessä, kipene tunnetta paljossa järkeilemisessä, kipene henkeä paljossa aineellisuudessa. Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto — siunaamaksikaan hetkeksi. Ja koti on tuon kauniin palveluksen temppeli.

Hilda oli päättänyt hänkin koettaa valmistaa omaan kotiinsa, jossa muuten kotia niin vähän oli, juhlaksi pienen pyhätön; ehkä voisivat hekin siinä viehättyä vaikkapa haihtuvaksi hetkeksikään palvelemaan juhlan hyviä hengettäriä: sovintoa, sydämmellisyyttä ja rakkautta. Hän oli ostanut pienen joulukuusen, pukenut sen aattona valkosiin ja valoisiin ja nauttinut edeltäkäsin ajatellessaan, kuinka he sen ympärillä istuisivat: poika makaisi kehdossaan ja katseleisi suurilla, ihmettelevillä silmillään noita loistavia tulia, itse hän hoiteleisi joulupukin virkaa ja Juuso istuisi tuossa vieressä, — se ei voisi olla hänkään heräämättä joulutuulelle eikä heittäytymättä sen hyviä hengettäriä palvelemaan.

Niin oli hän suunnelmoinut. Mutta melkeinpä turhaan oli mennyt sekin Hildan toive: ei tullut oikeaa joulutunnetta sittenkään, ei sitä iloista, avomielistä, sydämmellistä, joka unhottaa, uhraa ja antaa anteeksi; juhlahetkenäkin rasitti Juuson kotia sama raskasmielisyys ja sama kylmentävä sulkeutumus, joka viime ajat oli täydellisesti heidän välejään hallinnut. Juusokin koetti kyllä puolestaan olla tavallista iloisempi, ystävällisempi ja hauskempi, mutta näkyi selvästi, että hänen täytyi pakottaa itseään sitä tekemään ja siitä kävi koko mieliala keinotekoiseksi ja rasittavaksi. Heidän kodistaan ei tullut enää temppeliä, juopa oli jo kasvanut liian suureksi, siltaa oli ollut mahdoton sen yli rakentaa.

Vähitellen, huomattavammitta merkkitapauksitta, olivat he tälle kannalle ehtineet. Molemmat olivat he koettaneet ponnistella sitä vastaan, vaan se kylmä huoahdus, jonka he kerran eräänä talvi-iltana olivat niin selvästi välissään tunteneet, oli sen jälkeen huokunut myötään. Jännityksellä olivat he odottaneet jonkinlaista purkausta taikka suoritusta; eihän tällaista äänetöntä, kiduttavaa taistelua voinut ijänkaiken jatkua, sen täytyi päästä syöksymään esiin niinkuin tulvan jääsulun takaa. Sellaista sulun särkymistä oli Hilda puolestaan toivonutkin, hän oli vielä luullut sen voivan niinkuin laskeuvan kevättulvan tasottaa kaikki, sulattaa jäisen kirren ja viedä heidät lähemmäs toisiaan. Vaan sellaista vapauttavaa keväistä tulvaa ei kuulunut ja nyt rupesi Hilda käsittämään, ettei sitä enää tulekaan. Jos tulva kerran tulee, niin se särkee kaikki, repii heidän höltyneen välinsä auttamattomasti hajalle.

Kesästä he olivat viettäneet suurimman osan erillään, Hilda äitinsä luona maalla, Juuso kirjastojen vuoksi Helsingissä, — hän näet ponnisteli töissään yhä vielä, vaikka heikentyvillä toiveilla. Hän huomasi myötään, että hänen tieteellisen teoksensa valmistuminen siirtyi yhä etemmäs tulevaisuuteen; kun hän juuri oli olevinaan jostakin seikasta selvillään, havaitsi hän tarvitsevansa uusia aineksia ja uusia lähteitä. Hän haki niitä, syventyi niihin ja siitä laajeni taas työn pinta-ala siihen määrään, ettei hän sitä kohta jaksanut hallitakaan. Ja pahinta oli, ettei hän siitä nyt enää löytänyt toivomaansa tyydytystä ja ettei hän luottanut omaan kykyynsä saada siitä kokoon mitään ehyttä tai kelvollista.

Mutta hän ponnisteli siltä, ponnisteli vielä pitkin syksyä kun he taas Hildan kanssa kesäkauden jälkeen asuivat entisessä asunnossaan Kaivopuistossa. Vaan ei ollut tämäkään kotielämä innostavaa eikä rohkaisevaa, ei antanut se voimia eikä itseluottamusta. Hilda puuhaili taloustoimissaan tuntien itsensä yksinäiseksi ja orvoksi ja koettaen lapsensa seurassa viihdyttää mieltään. Harvoin he olivat yksissä, enimmäkseen vain ruoka-aikoina, ulkona eivät koskaan. Vielä harvemmin heidän luonaan joku tuttava vierailemassa kävi. Almin rouvan pyynnöstä, jota tuo nuorten suhde ja varsinkin Juuson raskasmielisyys yhä enemmän rupesi huolettamaan, kävi Heikki kerran, vaan sekin seurustelu jäi siihen, Juuso puolestaan ei sitä tahtonutkaan jatkaa.

Nyt joulunpyhinä, joihin Hilda turhaan oli koettanut puhaltaa jotakin joulutunnetta, tuli Otto eräänä iltapäivänä käymään lankomiehensä luona Kaivopuistossa. Hänkin oli tahallaan herennyt useammin sukulaistensa luona käymästä, hän näet ei kepeällä mielellään ollut ollenkaan voinut ymmärtää koko tuota epätervettä, rikkoutunutta suhdetta ja tahtoi välttää siihen kajoamasta. Mutta aina milloin hän sinne tuli, tempasi hän nuo itsekseen mököttävät, jurot aviopuolisot hilpeämmiksi ja vapaammiksi. Juusokin silloin aina ilostui ja elpyi, hänen täytyi oikein heltyä nauramaan noille kepeille leikkipuheille ja medisiinarisukkeluuksille, jotka olivat hauskoja juuri sen vuoksi, että niissä oli niin äärettömän vähän järkeä.