— Se on tietysti Vilho, joka aikoo, en minä, kiirehti Helmi selittämään.
— Niin aijonkin. Eikä tuuma ole aivan uusikaan, sinä muistat Juuso, että me olemme usein ennenkin keskustelleet sellaisesta pienestä nuorisolehdestä. Nyt se minusta on tarpeellisempi kuin koskaan ja aika on otollinen; miks'ei lyötäisi tuumia lukkoon.
Juuri tästä asiasta se Vilho olikin tahtonut Juusolle puhua kohta kun kuuli tämän tulleen kaupunkiin. Ja hän selitti Juusolle laajemmalti suunnitelmaansa puhuen vilkkaasti ja lämpimästi.
— Aika rupee käymään vähän uniseksi, sanoi hän. Se suuri, mahtava innostus, joka meitä kaikkia on ylläpitänyt ja kannustanut, se rupee vähitellen laukeamaan. Sitä kestää tosin vielä, ja muutamilla tahoilla se nyt on vasta ehtinytkin oikein elämään. Mutta toisissa piireissä se on jo sivuuttanut huippunsa ja ylioppilaiden joukossa esim. näkee jo selviä väsymyksen ja välinpitämättömyyden oireita. Onhan se ymmärrettävääkin, onhan pääasiassa nyt lainsäädännön kautta saavutettu se, jota vuosikymmeniä kestäneen kuuman taistelun aikana kiihkeimmin on toivottu; pelkkä entinen taisteluinnostus ei enää riitä, taikka käypi se, mikä olisi vielä ikävämpää, keinotekoiseksi, väkinäisesti lietsotuksi. Mutta itse niitä aatteita, jotka olivat tämän taistelun jalostuttajina ja sen ytimenä, pitäisi yhä edelleen varsinkin nuorisossa pitää lämpiminä ja vireillä. Kansallisuusatteet, kansanvalistusaatteet ja kansanvaltaisuusaatteet, nehän ne ovat olleet suomalaisuuden liikkeessä mahtavimpia säveleitä ja niiden perilleajamiseksi pitäisi vielä tehdä paljo ja innokasta työtä. Mutta nyt on peljättävää, ja merkitkin sitä osottavat, että taistelijat voittonsa saavutettuaan väsyneinä jättäytyvät itse näitä aatteitakin kohtaan kylmiksi. Nuorison ei kumminkaan pitäisi saada kylmetä, sen pitäisi nyt itsensä ruveta vähitellen käytännössä toteuttamaan sitä, jota se taisteluinnon aikana on ihannoinut. Minä puhun tässä ainoastaan nuorisosta, sillä ainoastaan sen puoleen sopisi meidän tällä pienellä yrityksellämme kääntyä, mitäpä me, itse vielä nuoria miehiä, varsinaiseen politiikkaan puuttuisimme. Pääasia olisi, että voisimme estää mieliä välinpitämättömyyteen vaipumasta, voisimme siellä täällä iskeä joitakuita tienviittoja, joiden avulla päästäisiin taipaleelle, ja kyntää auki jonkun vaon, josta sitten voitaisiin laajentaa viljelystä ja tehdä se hedelmälliseksi. Sitä minä olen tarkottanut; me koettaisimme pitää vireillä työtä suomalaisuuden vanhojen aatteiden puolesta ja tehdä sen tuollaisen pienen nuorison »kyntäjän» kautta, — mitä arvelet?
Vilho puhui aivan lämpimiinsä, ääni sortui, yskän kohtaus tavotti ja hänen täytyi pyyhkiä hikeä otsaltaan. Hän näkyi olevan tuumaansa hyvin kiintynyt eikä epäillyt sen menestymistä. Juuso istui vieressä ääneti ja kuunteli hänen sanatulvaansa. Hän tunsi sen jo vanhastaan, että kun Vilholla oli jokin tuollainen uusi tuuma, niin hän sai hänet kohta innostumaan mukaansa; nytkin löysi jokainen hänen sanansa vastakaikua Juuson herkässä mielessä ja tästä tuntui aivan kuin Vilho olisi selvin sanoin tulkinnut hänen omia hämäriä mietteitään. Hän ei kumminkaan vielä puhunut mitään ja Vilho jatkoi tuokion kuluttua:
— Kansallisella vainiolla on vielä niin paljo työalaa, niin paljo perkkaamatonta pienellekin perkkaajalle. Ja jos voisimme saavuttaa nuorisossa kannatusta, niin meille kyllä karttuisi työmiehiä ja siten olisimme estäneet sen vaipumasta uneliaisuuteen ja yksinomaisiin itsekkäisiin harrastuksiin, jotka nyt näyttävät voittavan alaa.
— Tuumasi viehättää minua, lausui Juuso lyhyesti. — Kun vain uskaltaisi, kun siinä ei iskisi kiveen…
Soitto oli kappelissa tauonnut ja loppuosaa Vilhon innokkaasta esityksestä olivat toisetkin seurassa kääntyneet kuuntelemaan. Hilda ja Otto kuuntelivat sitä vähän epäillen, heistä oli Vilhossa ja hänen uusissa tuumissa aina vähän liian korkealle tähtäävän runoilijan vikaa; Helmi taas katseli voitonriemulla ympärilleen, että eikö olekin kaunis tämä hänen Vilhonsa tuuma, vaan Elna, tuo puolilapsi maalaistyttö, oli avannut suuret silmänsä sepposen selälleen ja näytti hämmästyksellä ja ihailulla ahmivan noita hänelle aivan uusia mietteitä ja suunnitelmia.
— Entä mistä rahat? kysyi Otto puoleksi pilkoillaan..
— Me emme tarvitse mitään rahoja, väitti Vilho. — Itse meidän kyllä täytyy tehdä palkatonta työtä, mutta sen teemme loma-aikoinamme. Ja muuten saa »Kyntäjä» kannattaa itsensä; aletaan vaatimattomasta alusta: pieni vihkonen kerran kuussa. Ja onhan meitä miehiä; saamme kai esimerkiksi vanhan toverimme Eemeli Holmin liittymään tuumaan.