— Mitä, jänestääkö sinua? Nythän sitä meidän vaikutusta vasta tarvitaankin, saatpa nähdä kuinka me keräämme joukkoa ympärillemme. Ja me luemme läksyjämme siltä.
IV.
Jouluun asti oli Helsingissä taas tavallisuuden mukaan vallinnut märkä ja vetelä syksy ja vasta uudelta vuodelta oli talvi ruvennut näyttämään tapojaan. Mutta kun se silloin tuli, niin se tulikin täydessä totuudessa. Viikkokausien ajan vuorottain pyrysi ja tuiskusi, niin että taivas ja maa oli yhtenä lumivihurina, vuorottain pinnistihe pakkanen niin tiukaksi, että näytti ihmisille hätää pääkaupungin hataratekoisissa huoneustoissa ja pakotti kadulla liikkujan kiirehtimään askeleitaan, joutuakseen määräpaikkaansa, suojaan ja lämpimään.
Joulujuhlain ajaksi Helsingin elämä tavallisestikin ikäänkuin seisahtuu pariksi, kolmeksi viikoksi ja sulkeutuu perheiden ja lähimpäin tuttavain ahtaampaan piiriin. Mutta vaikka nyt jo tammikuu oli loppuun kulunut ja helmikuu alkanut, ei elämä ollut vielä täysin vironnut tuosta juhlaunteluudestaan. Siihen oli juuri ollut ilmojenkin syytä, sillä kenempä teki erittäin mieli juosta sellaisen pyryn ja pakkasen aikana huveissa taikka kokouksissa, harva mies uskalsi talvisia urheiluja ajatellakaan ja jokapäiväiset kävellyt esplanaatillakin olivat tyyten tyrehtyneet. Itsekukin oli kiittänyt onneaan, kun kiireen kautta pääsi suorinta tietä virastoonsa tai työpaikkaansa ja sieltä taas takasin kodin lämpöön.
Nyt oli talven ensimmäinen oikea kaunis päivä. Ei ollut sen kylmempi, kuin että tavalliset palttoomiehet, joilla ei ollut turkkeihin turvautumista, varsin hyvin tarkenivat huvikseenkin katuja mitellä. Keskipäivän aikaan tuli aurinkokin pitkästä ajasta esiin ja valaisi kirkkaaksi lumisen maan ja esplanaatin paksussa huurteessa seisovat puut ja pani sen partaalla olevat, korkeat, lumireunaiset kivitalot helottamaan punertavassa hohteessa. Luonto näytti ikäänkuin pitkän pahantuulen jälkeen vihdoin vironneen iloista, kirkasta talvipäivää viettämään.
Ja ihmiset, jotka viikkokausia olivat asuskelleet seinien sisällä, riensivät kilvan ottamaan osaa tähän sen juhlaan. Koko aamupäivän kestäessä virtasi yhtenä mustana juovana kävelevää yleisöä pitkin pääkatuja ja varsinkin esplanaatin pohjoista kuvetta. Siinä tapasivat ja tervehtivät toisiaan tuttavat, jotka monetkaan eivät olleet yhtyneet koko uutena vuotena, siinä taas keskusteltiin päivän tapahtumista ja sovittiin uusista tuumista, huvituksista ja harrastuksista. Mutta vasta lähempänä päivällistä, jolloin virastot ja liikkeet laskivat laumansa kaduille, kävi täällä liike vilkkaammaksi kuin parailla markkinoilla. Siellä retkeilivät ryhmittäin salkkuniekat sihteerit, siellä parittain korkeat virkamiehet, siellä opettajia ja konttoriväkeä. Ja kaupungin naiset, nuoret ja vanhat, laittoivat nekin tietysti siksi tunniksi itsensä kadulle punaamaan poskiaan talvituulen viimassa ja paistattamaan päivällä pulskia talvipukujaan.
Virastoväen joukossa ilmestyi Heikkikin esplanaatille. Kadulle tullessaan yritti hän tavallisuuden mukaan vääntämään turkin kaulustan pystöön korvilleen, vaan huomasikin samassa että se oli tarpeetonta ja lähti niin pää taappäin kenossa, selkä suorana kävelemään tavallista, varmaa kävelyään, jossa yläruumis pysyi aivan tönkkönä ja ainoastaan jalat liikkuivat.
Heikkikin näet oli jo virastoväkeä, siksi hän oli tullut melkein kohta tutkinnon suoritettuaan. Häntä oli pelottanut se pitkä taipale, mikä hänellä oli edessään uuteen lainopilliseen tutkintoonsa, siinä velkautuisi kovin paljo ja pitäisi taas paeta maaseudun yksinäisyyteen. Hän oli puhunut ja valitellut sitä muutamille vanhemmille tuttavilleen, lääkärikin oli kieltänyt häntä yhteen mittaan kovin rutosti painamasta … piti melkein keskeyttää luvut… Nämä olivat silloin säälineet tuota toivorikasta nuorukaista ja hankkineet hänelle pienen toimen muutamassa vakuutuskonttorissa, työtä kolme, neljä tuntia aamupäivillä ja palkkaa lähes parisataa kuussa, — siksi että toimeen tuli ja aikaa jäi kumminkin runsaasti lukuihin. Niin oli juuri Heikki sen toivonutkin, ei liikaa velkalastia, mutta siltä tilaisuus olla Helsingissä, jatkaa lukuja ja seurata elämätä.
Ja hän tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi kun taas päivän tehtävän suoritettuaan asteli päivälliskävelylleen ja tiesi että päivän loppuosa on hänen omansa. Lähimmässä nurkassa näkyi Juuso seisovan, niin se odotteli juuri häntä maksaakseen määräpäivänä takaisin saamansa käsilainan, — hyväpä kun koettaa mies olla säntillinen. Juuso toimitti asiansa ja yritti kääntymään omille teilleen. Vaan Heikki oli nyt hyvin puhetuulella, tarttui häntä napinlävestä ja otti hänet mukaansa kävelemään. Hän tahtoi kertoa Juusolle, että yleinen mielipide oli hyvin ystävällisesti ottanut vastaan heidän »Kyntäjänsä», jota nyt ensi vihko oli ilmestynyt. Olihan se ollutkin aika onnistunut, vähän enemmän vain ehkä saisi olla vakavaa lukemista, sitä aika vaatii. Ja nyt pitäisi takoa kuin rauta kuumana on: hänelläkin, Heikillä, oli tekeillä kirjoitus ja kamreeri Holmkin oli luvannut joskus joutoaikana jotain kyhätä.
— Hyvällä hoidolla me voimme »Kyntäjästä» vielä saada kelpo kapineen, sanoi hän.