— Ota vekseli! kehotti hän, kun Juuso hänellekin valitteli ahdinkotilaansa, ihmetellen mistä mahtaisi saada rahaa irti.
— Minä, ylioppilas!
— On niitä vekseleitä ylioppilailla muillakin ja sullahan on jo nimi.
Peijakas, rahaa lohkee varmasti ja vaikka paljokin.
— Mutta se olisi kovin vaarallinen yritys.
— Ka, vaarallinen, velka on aina vaarallinen, eihän siitä koskaan pääse maksamatta eikä vedestä kastumatta. Mutta täytyyhän sinun puolessa vuodessa kumminkin saada rahoja.
— No täytyy, täytyy… Kun uskaltaisi.
— Mitäs hittoja, oletko sinä vielä mamman poika! Mies syö ja mies saa ja mies asiansa vastaa. Vaan jos olet kovin ensikertalainen, niin otetaan osille, minä hommaan nimet ja kaikki, et muuta kuin kirjoitat poikkipuolin.
— Niin, poikkipuolin… Kuule, mietitään nyt vielä, en tahtoisi siihen ryhtyä.
— Mietitään, mietitään, en minä usuta. Mutta pankista saat jos tarvitset.
Juusoa kammoksutti se puuha, hän ei olisi millään ilveellä tahtonut sekaantua tuollaisiin asioihin, hän tiesi sen, niistä koituu vain huolta ja harmia ja kärsimyksiä. Eikä ollut hän luullut koskaan tarvitsevansa sitä tehdä. Isän eläessä tuli rahoja kotoa riittämään asti, hänen ei ollut tarvis niistä koskaan huolehtia. Vaan kun isä kuoli hänen toisena ylioppilasvuotenaan, huomattiin että pesä meni melkein kuitiksi. Silloin oli tullut lainaileminen, ja saikinhan niitä lukurahoja aluksi sukulaisten avulla, mutta nyt näytti tulleen sulku kerrassaan… Jokohan, jokohan piti antautua tuolle luisuvalle pinnalle … ei, vielä täytyy koettaa muuten.