— Jospa olisit sittenkin jättänyt sen laatikkoon!
— Niinkö arvelet vieläkin, sinä pieni visapää, vastasi Juuso leikillisesti, mutta vaipui samassa taas raskaampiin mietteisiin. — Ehkä olisi se ollut parempi, jatkoi hän kotvasen kuluttua, mutta pitäähän sitä koettaa pyrkiä eteenpäin, eihän ihminen voi muuta kuin koettaa. Ja miksi huolehdimme ennakolta, ollaan tänään iloisia. Tule, lähdemme mekin ulos, siellä on ilma kaunis ja maailma ystävällisen näkönen, elä kuvaa sinäkään nyt eteemme mustia värejäsi.
Ilma oli raitis, taivas selkeä. Oli juuri ruvennut hämärtämään, myymälät olivat sytyttäneet kirkkaiksi suuret ikkunansa, iltapäivän liike oli pääkaduilla vilkkaimmillaan. Siihen vierivän joukon sekaan heittäysivät Juuso ja Elnakin kulkemaan. Juuso oli taas laskenut hilpeän tuulensa valloilleen, tarinoi sekasin järkeä ja järjetöntä tehden kaikenmoisia havaintoja ja huomautuksia…
Siinä he kävelivät kirkkaasti valaistun kalustokaupan ohi, Juuso pysäytti Elnan sitä katsomaan, ja virkkoi:
— Kas tuossa, kuinka on rakastettavan mukava keinutuoli, siinähän voisi koska tahansa uneksia pois kaikki maailman huolet ja harmit. Annahan kun mulla kaikki aikeeni onnistuvat ja se oma pieni koti perustetaan, niin tuo sinne varmasti ostetaan. Tiedätkös, se on juuri mieleinen keinutuoli, joka kodin kodiksi tekee, — eikö olekin?
— Ehkä. — He kävelivät edelleen, tulivat lamppumakasiinin kohdalle ja pysähtyivät siihenkin. Ja silloin virkkoi Elna:
— Vaan katsoppas tuossa, lamppu…
— Niin, todellakin lamppu, huudahti Juusokin. — Suuri, tukeva lamppu niinkuin tuo tuossa, se valaisee ja lämmittää, — senkin me ostamme.
— Ja siihen tuollaisen vaaleanpunaisen, laajan varjostimen, joka tekee koko huoneen iloisen, punertavan näköiseksi.
— Juuri niin. Ja kun silloin takassa hehkuu lämmittävä hiilos…