Aamulla ilmoitti Juuso päätöksensä lyhyesti emännälleen, käski sanoa terveiset toisille asuntotovereilleen, jotka vielä nukkuivat ja ajoi asemalle, vaikka olikin vielä tarpeettoman aikaista. Osti piletin ja kiirehti vaunuun istumaan, — mitäpä hän siellä asemasillallakaan komeili.
Mutta kun hän siinä istui ja alakuloisesti katseli ulos vaunun ikkunasta, näki hän siellä väkitungoksessa tytön, joka levottomasti kierteli edestakasin ja kysyvin katsein pälyi ympärilleen. Se oli Elna, — Juuso tiesi että se haki häntä. Hetkisen ajatteli hän sittenkin pysyä piilossa paikoillaan, vaan seuraavassa tuokiossa hän jo hyppäsi ylös, juoksi asemasillalle ja tarttui lämmöllä tytön molempiin käsiin.
— Tulitko todellakin?
— Niin, Juuso, miksi noin aijoit paeta; vaan ymmärränhän sinut…
Mutta olinhan luvannut sulle tämän kukan.
— Kiitos, niin sinä lupasit. Minä lähden nyt alottamaan uutta taivalta ja aijon siellä hiljaisuudessa ponnistella kovasti. Näin siipivikaisena ollessani ajattelin sanattomasti kadota ja palata vasta, jos haavat menevät umpeen ja siivet taas vähän kannattavat.
— Mutta Juuso, etkö ollut siinä vähän itsekäs?
— Olinko, — kiitos, ett'et sinä ollut, vaikka olisi ollut syytäkin.
Säälillä katseli Elna poikaa, joka siinä seisoi niin masentuneen näköisenä. Ja hän puhui rohkaisevasti:
— Usko minua, mielesi rohkenee taas pian. Ja kun siivet ovat kasvaneet, tulethan silloin kohta takasin?
— Tulen, haen sinut käsiini ja sanon: tässä olen nyt taas.