Jo Pohjanmaalle lähtiessään ja sitten pitkin kesää oli Juusolla ollut tuumana käydä palatessaan tervehtimässä vanhaa toveriaan Heikkiä, joka ennen oli ollut hänen uskotuimpia ystäviään, mutta joka nyt jo kohta pari vuotta oli ollut Helsingistä poissa, asuen vanhempainsa luona maalla. Ennen oli Heikki myöskin ylioppilaspiireissä ollut niitä joukon innokkaimpia ja tulisimpia, Juuso ja hän olivat mietteiltään hyvin soveltuneet yhteen, yhdessä he olivatkin lukemattomia kertoja unelmoineet tulevaisuudestaan ja vaihtaneet tuumia ja tunteita. Vaan viimeksi kun Juuso oli Heikin tavannut, oli hän jo ollut vähän enemmän pessimismiin kallistuva ja mieleltään suljettu. Sittemmin oli Heikki kadonnut Helsingistä pois, perheelliset olot ja lukujen hidas edistyminen olivat saattaneet hänet pakenemaan yliopistosta kauas kotiin maalle. Sen jälkeen ei ollut Juuso kuullut ystävästään paljo mitään, tämä ei ollut kirjoittanut eikä kertonut tuumistaan eikä mietteistään, oli melkein tuntunut siltä, kuin hän olisi aivan tahtonut sulkeutua yksinäisyyteensä. Ja siitäkin syystä tahtoi Juuso nyt tavata tätä vanhaa toveriaan omin silmin häntä nähdäkseen ja omin suin puhutellakseen.
Jo laski vene hiekkaiselle rannalle, metsäherra Grönbergin, Heikin isän, rantaan. Miehet nostivat Juuson tavarat törmälle ja itse lähti Juuso, heitettyään viimeiset jäähyväiset ystävällisille saattajilleen, astumaan taloa kohden.
Pihalla tuli Heikki vastaan, — sillä Heikkihän se oli tuo, vaikka Juuson oli häntä alussa vaikea tuntea vanhaksi toverikseen. Hän oli vanhentunut, käynyt lihavaksi ja partaseksi, tukka oli kulunut hienoksi ja kasvoilla oli omituinen harmaja väri. Vaan oudoin oli sittenkin ilme silmissä: niissä oli jokin vieras kiilto, kylmä, levoton ja arka, niistä näytti loistavan jotain salattua intohimoa — niinkuin käärmeen katseista! Ensi silmäyksellä Juuso säikähti tuota katsetta, siinä oli hänestä jotain ilkeää, itsekästä, jota ei ollut ennen. Vaan seuraavassa tuokiossa se kiilto oli jo poissa, hän ei sitä muistanutkaan enää, vaan huudahti iloisena:
— Terve mieheen, vanha ystävä, oletpa sinä paisunut ja parrottunut.
— Terve tuloa, Juuso. Ja sinä pysyt yhtä hintelänä miesnä kuin ennenkin. Kuulin sinun matkustaneen Kiannalle suomenkieltä oppimaan, sieltäkö nyt palaat?
— Sieltä, siellä olen oppinut sekä kieltä että mieltä. Vaan miten on nyt sinun laitasi, vanha poika?
— Tuossahan tuota on elettynä yksin päivin. Käydäänpä taloksi ja tarinoidaan sitten.
Juuso tervehti talonväkeä, kohta kutsuttiin päivälliselle ja sen syötyään menivät toverukset puutarhaan, viskausivat mukavasti lepäämään pientareen pehmeälle nurmelle. Oli kaunis ja helteinen syyskesän päivä, niityltä aidan takaa tuoksahti kuivuneen heinän suloinen lemu ja lepposasti loiskahti aalto rannassa törmän hiekkaa vastaan. He makailivat siinä hetkisen ääneti, tarina ei tahtonut oikein lähteä luistamaan, oli kuin jotain vierasta olisi ollut välissä. Vasta vähitellen ja melkein kuin varovaisesti rupesivat he toisilleen kertomaan eroajan havaintoja ja kokemuksia.
Muutosta oli tapahtunut kumpaisessakin sitten viime näkemän. Ijän mukana oli tullut vakavampia tuumia ja käsitteet olivat selventyneet. Mutta molempain kehitys oli käynyt koko joukon eri suuntaan. Juuso puhui ensin omista tuumistaan ja aikeistaan, kertoi koko ajan toimekkaana touhunneensa mukana ylioppilaselämässä, tosin vähän haitaksi luvuilleen, vaan pitihän sitä elää muassa. Olihan hän kumminkin sekä lukenut että kirjoitellut, mutta kesken olivat vielä työt, niitä piti taas lähteä jatkamaan Helsinkiin.
Heikki pysytteli aluksi harvasanaisena mikäli hänen omiin toimiinsa ja aikeihinsa tuli. Kertoi kumminkin viime aikoina ahkerasti työskennelleensä ja sinne Helsinkiin oli hänenkin aije nyt tulla tuloksia näyttämään. Ensi ajat maalla oli hän ollut hiukan sairaloinen ja verkkasen paranemisensa aikana oli hän tullut tarkemmin ajatelleeksi, kuinka paljo siellä yliopistossa oli kouhoteltu ja tuhlattu aikaa mielettömään touhuamiseen ja turhaan intoilemiseen. Ja vähitellen lämpeni Heikkikin tarkemmin kertomaan noita mietteitään, joita hän aluksi näytti aikovan pitää ominaan.