— Kadotettu ja jälleen löytty! huudahti tämä tervehtiessään. — Terve tuloa uudelleen elävien ilmoille!
— Niin, tuntuuhan tämä vähän ylösnousemukselta. No, miten sinä elät?
— Ka, niinkuin medisiinari elää. Toinen päivä toistaan hauskempi.
— Entä muut siellä teillä?
— Äiti ja Hilda odottavat terveinä tuloasi; muita siellä meillä ei nyt olekaan.
— Elna ei tule enää Helsinkiin?
— Ei, hänestä ei ole kuulunut mitään.
Vanhassa huoneessaan järjestellessään kirjojaan ja tavaroitaan oli Juusosta taas niin kodikasta ja tuttavallista — tuntuipa melkein kuin olisi tuo ensi vaikutus tahdottu tehdä entistään kodikkaammaksi. Uusi matto oli ilmestynyt hänen keinutuoliinsa, seinälle, tuohon hänen Ahlqvistin ja Snellmanin kuviensa yläpuolelle, oli ripustettu pieni maisemataulu — sen kuului Hilda voittaneen taiteilijain arpajaisista — ja hänen kirjoituspöydällään oli tuores kukkavihko. Se oli kai kaikki Hildan käsialaa, hän on sentään hyvin ystävällinen tyttö, tuo Hilda… Vähän ajan perästä tulikin hän itse juttelemaan Juuson kanssa, ollen hilpeä ja avomielinen kuten aina ennenkin. Ja kun Juuso kertoi iltapäivällä menevänsä sairasta Vilhoa tervehtimään, tarjoutui Hilda tulemaan mukaan, — olihan hänkin Vilhon vanha ystävä, vaikkei nyt ollut nähnyt häntä koko syksynä.
Yhdessä he menivätkin Vilhon luo. Huoneeseen astuessaan tulivat he molemmat vaistomaisesti katsahtaneeksi toisiinsa: tuo mies heidän edessään oli jo niin kuihtuneen näköinen, sen kasvot niin kellertävät ja ruumis niin heikko, etteivät he olisi voineet häntä sellaiseksi kuvitellakaan. Hänen ennen niin ripeät liikkeensäkin olivat jo käyneet verkkasiksi ja väsyneiksi. Mutta silmissä oli hänellä vanha elonsa ja valppautensa jälellä ja vanhaa herttaisuutta ja iloisuutta oli vielä koko hänen käytöksessään kun hän tervehti vieraitaan.
— Hyväpä oli, että nyt jo tulit, virkkoi hän Juusolle. — Mulle tulikin äkimpi lähtö tästä maasta kuin olin luullutkaan.