Vaan Juuso viskasi vihasesti sen ajatuksen luotaan. Hän kammoksui sitä ja ajatteli taas minkälaisessa alennuksen tilassa hän jo sentään olikin, kun täytyi tuommoista mielenjuohtumaa vastaan oikein taistella. Tämmöisissä tuumissako istui nyt kapakan sakeimmassa savussa se puhdas poika, joka vielä muutamia vuosia sitten elämän taisteluun käydessään oli uhkunut elinvoimaa ja halua käyttääkseen sitä vilpittömästi jalojen aatteidensa ja ihanteidensa hyväksi? Hänkö se oli, joka aina oli väittänyt, että elämä ilman vilpittömiä periaatteita ja tunteita ei ollutkaan elämätä? Hänkö tässä juuri oli halveksinut niitä, jotka eivät ajatelleet muuta kuin itsekästä voittoaan ja käyttivät siihen koko heille myönnetyn leiviskän…? Hänkö siinä nyt istui lamaan lyötynä heittiönä ilman uskoa totuuden voimaan, ilman halua taistella sen puolesta, mitä piti oikeana, kauniina ja hyvänä…?

Kippis oli turhaan koettanut saada Juusoa innostumaan uusiin ehdotuksiinsa, vaipunut istumaan nojalleen seinää vastaan ja siihen puoleksi torkahtanut. Juusollakin lähti ajatus jo juoksemaan kankeasti; nuo mietteet, joita hän alituisesti oli hautonut, nuo tunteet, joita hän uudelleen ja uudelleen oli tuntenut, ne tunkivat nytkin kuin panoraamassa esiin, vaan katkonaisina, raskasliikkeisinä. Ja hänen silmänsä tarttuivat katselemaan vastapäätään istuvaa, torkahtelevaa toveriaan.

Olikohan tuokin — niin ajatteli Juuso — kerran unelmoinut, kuten hän, olikohan haaveksinut sitä työtä maan ja kansan hyväksi, joka häntä oli niin innostanut? Olikohan tuoltakin sitten katkenneet kaikki unelmat, olikohan hänkin kamppaillut hengessään kiivaan taistelun olemisensa puolesta ennenkuin heittäytyi tuohon hervottomaan, välinpitämättömään, tahdottomaan asemaan, jossa ei enää juuri paljoa kärsi eikä toivo? Olikohan tuokin kerran rakentanut linnaa, joka sitten oli lyttyyn romahtanut hänen päälleen ja sullonut hänet vielä hengissä raunioittensa alle…?

Ei, Juuso ei tahtonut hautautua elävänä, ei seurata toverinsa kehitystä tuolle asteelle asti. Vielähän hänellä oli voimaa ja tahtoa jälellä, vielähän hän kykeni nousemaan… Vieläkö? Siivet ovat leikatut, höyhenet kynityt ja pölyytetyt kaikkiin ilman tuuliin ja nyt oli jo lentämisen halukin poissa. Miten voisi siitä alkaa elämistä alusta, mistä saisi rohkeutta laskemaan uusia perustuksia kun ei mitään vanhaa enää ollut jälellä, ei muuta kuin epäilys ja epätoivo. Ja mikä olisi ilo tuosta uudesta riehunnasta narrien parissa; siinä piekselehtään heidän poljettavanaan ja potkittavanaan, onnellisimmassa tapauksessa joutuisi mahdollisesti itse potkimaan jotakin raukkaa… Ei, nyt hän mieluimmin eroisi pois koko näyttämöltä, nyt olisi sopivin aika, ei kaipaisi kukaan… Kyyneleen vuodattaisi kenties ymmärtämättömyydessään vanha äitimuori, kun sinne kauas kotipuoleen kuulisi poikansa polosen poistuneen. — Itkisit kenties vanhus, mutta äiti, jos itkeä aijot, itke poikasi elämää enemmän kuin kuolemaa, sillä elämä on kestävää kurjuutta, kuolema kertaista. Kiireinen aamen kaikuisi hylkiön haudalla ja maailma olisi tyytyväinen.

Juuson mieli oli taas sulanut pehmeäksi ja hän kylpi kauan tuon uuden mielialansa hivelevässä kuvassa. Vihdoin hän siitä havahtui ja katseli ympärilleen: yö oli kulunut pitkälle, ravintolassa, jossa jo enimmät tulet olivat sammutetut, ei ollut enää vieraita muita kuin toisessa päässä huonetta joku yhtä myöhästynyt pari. Kippis torkahteli seinään nojaten ja uninen viinuri seisoi sivummalla odottaen että saisi maksunsa ja pääsisi pois nukkumaan.

Juuso herätti toverinsa maksamaan. Tämä hypähti, tarttui lasiinsa ja katseli mielihaikealla pöydällä olevaa tyhjää pulloa.

— Ti-tilataan uutta.

Hetki oli kumminkin liian myöhänen tilausajaksi ja viinuri tuli nyt esiin ilmottamaan, että ravintola oli suljettava. Miehet nousivat, hakivat vaatteensa ja kompuroivat kankeina kadulle. Sieltä tulvahti vastaan puhdas, viileä yöilma ja mereltä tuleva viima hiveli raittiisti kuumentavia kasvoja ja virkisti ummehtuneessa ilmassa sakeiksi käyneitä hengittimiä. Kippiskin toipui unteluudestaan ja huudahti:

— Hei, puolet jo meni niistä uudistusrahoista, vaan onpa toinen puoli vielä jälellä.

* * * * *