— Heittiöitä me ollaan kaikki Herran edessä. Eikähän tässä olisi kysymystä muusta kuin pienestä lainasta, — lainassahan ne meidän rahat muutenkin ovat.
— Kuule, sinä avaat mulle uuden toivon. Vaan sittenkin, eihän se ole mahdollista.
— Annahan olla, ei hätäillä. Koska sisarkin näkyy suostuvan, ja hänellähän niitä rahoja enemmän on, niin sepäs merkillistä olisi, ellei se olisi mahdollista. Siksi vain, että pääset vähän jaloillesi ja työhön, ei mitään armopaloja, ymmärräthän. Hilda tahtoo tietysti pysyä aivan syrjässä, ei luvannut minun itsestään mainitakaan, vaikken tässä sitä muistanut.
Hilda? Juuso mietti ja koetti selventää kankeasti juoksevia ajatuksiaan, mutt'ei voinut käsittää miten se oli mahdollista ja mitä se merkitsi. Ja siitä lähti syntymään hänen aivoissaan taasen joukko uusia ja uudistuvia arveluita, jotka karkottivat toisiaan ja taas palasivat loppumattomassa jonossa. Millä oli hän sellaista ystävyyttä ansainnut Hildan puolelta, josta hän viime aikoina oli ollut niin vieraantuneena? Voisiko hän ja minkälaisilla edellytyksillä ottaa vastaan sellaista apua ja voisiko toiselta puolen taas kieltää…?
Ei, hän ei nyt ymmärtänyt mitään, hänellä menivät ajatukset sekasin, hän oli ehkä käsittänyt Oton sanat hullusti. Vai oliko tässä todellakin uuden toivon, uuden elämänkäänteen alku?
Kapakka rupesi tuntumaan hänestä tukahduttavalta, hän ei voinut siellä sisässä enää istua. Otto siirtyi keskustelemaan parin uuden toverin kanssa ja Juuso pujahti sillävälin ulos. Hän käveli rantaan, laskeusi jäälle ja retkeili kauas selälle, jossa päivä kimallutti kirkkaaksi lumista tannerta ja raitis merituuli vapaasti puhalteli. Siellä hän koetti koota ja järjestellä ajatuksiaan. Hän muisti mitä Kippis illalla oli puhunut ja kuinka hänen puheensa oli löytänyt salaisen polun hänen omissa ajatuksissaan, polun, jonka hän kaikilla keinoin oli tahtonut salvata ja tukkia. Ja hän sovitti nämä mietteensä yhteen Oton lausuman lupauksen kanssa ja niistä syntyi kohta uusia tuumia ja arveluita. Hän karkoitti ne luvattomina luotaan, vaan ne tekeysivät sitkeästi yhä tuttavallisemmiksi.
Olihan hän haaksirikkoutunut raukka, miksei hän iskeytyisi kiini siihen viimeiseen toivon sirpaleeseen, joka hänellä oli tarjona? Mitäpä hänellä oli muutakaan neuvoa? Ja olihan hän juuri äsken leikannut poikki vanhain unelmainsa viimeisetkin säikeet, ne olivat menneet ijäksi, niistä oli vain muistoja jälellä, niinkuin lapsuuden kodin lämpösistä, ihanoista ajoista. Vieras vihuri oli hänet viskannut uudelle, oudolle rannalle, mitäpä hänellä oli muuta, vaalia, kuin nousta sinne ja koettaa uusissa oloissa rakentaa uutta elämistä.
Ne mietteet olivat hänellä vielä hämäriä, eikä hän tiennyt missä määrin ne perustuivat todellisiin otaksumisiin. Mutta niissä oli kumminkin mahdollisuutta ja siksi ne jännittivät mieltä, pelottivat ja sytyttivät sammuneita toiveita. — Mutta antaa ajan kulua, arveli Juuso, kääntyessään vihdoin päivällisen aikana takasin kaupunkiinpäin. Olihan hän nyt kerran siinä asemassa, että hänen täytyi jättää kohtalonsa salliman varaan, — olipa mieluinen tai ei.
X.
Oven täydeltä lappoi ulos ihmistä Helsingin seurahuoneelta. Siellä oli oltu kuuntelemassa jotakin ruotsinmaalaista luennonpitäjää, joka oli puhunut kotimaansa viimeaikaisesta kirjallisuudesta, sen hajanaisista suunnista ja rappiotilasta. Osa kuuntelijoista oli vielä jäänyt sisälle, siellä piti pantaman toimeen vieraan kunniaksi juhlailtanen maljoilla ja puheilla, toinen, kylmempi osa, lähti luennon loputtua pois.