Mutta yksi noista venheistä rupesi kumminkin herättämään hänen huomiotaan. Se ei ollut oikein kalastajavenheen näköinen, tyhjiltään se aamusin kulki merelle päin, yksi mies vain perässä, ja tyhjiltään se taas iltasin palasi. Ja kun se salmen suussa olevan luodon taa ehti, katosi purje ja venhe, — näytti siltä, kuin purjehtija olisi tuolle luodolle laskenut. Tuota venhettä hän rupesi masentumaisillaan jo olevan mielensä koko kiinnolla tarkkaamaan ja ensimmäiset, arat toiveet kasvoivat vähitellen varmuudeksi. Eikö viittonut tuo venhemies purjeensa alta kädellään juuri hänelle, eikö purjehtinut hän joka päivä juuri häntä varten siitä ohi? Varmaankin, tuossa venheessä istui hänen sulhonsa, joka purjehti autiolle luodolle salmen suuhun tyttöään puheilleen odottamaan.
Silloin rupesi Annakin keksimään keinoja vesille päästäkseen. Hän oli jo ennen usein linnan valkamassa istunut venheen perässä onkivapa kädessä tuntikausia synkissä mietteissään, oli joskus työntänyt venheen uloskin rannasta ja soutanut salmelle — se huvitus oli toki vangille suotu. Vaan nyt hänestä tuli aivan uuttera onkija, hän souti joka päivä rantoja pitkin linnan näkyvissä kaislikon rinnasta toiseen, ja palasi aina tunnin tai puolen perästä takasin, joten näitä kalamatkoja ei kukaan epäillyt eikä kieltänyt. Vaan eräänä päivänä, jolloin hän linnan vallilta taas oli nähnyt purjevenheen viilettävän luodolle, meloi hän ohi viimeisenkin linnaan näkyvän kaislikon, kierrätti pienen niemenkärjen ja rupesi sen suojaan päästyään voimansa takaa soutamaan salmen suuta kohden. Hänen voimansa kasvoivat moninkertaisiksi, käsivarret olivat jäntevät kuin rauta, kuohuna kohisi vesi keulan edessä. Oliko hänen aavistuksensa ollut oikea, nyt se oli näkyvä. Tuossa luoto, pieni, lepikköä kasvava — autiolta se näytti. Jo törmäsi venhe hiekkaselle ahteelle, soutaja nousi pystöön venheessään.
Vaan samassa oli jo siimeksestä juossut nuorukainen tempaissut venheen maalle ja tytön syliinsä, — ensi kerran lepäsi Anna Fleming sen miehen käsivarrella, jolle hän hehkuvan lempensä oli antanut ja jonka morsiameksi hän itsensä oli vannonut, ensi kerran hipasi tuo kihara hänen poskeaan ja ensi kertaa tunsi hän noiden hymyileväin huulien hakevan omiaan… Se oli kaikki käynyt silmänräpäyksessä, ei ajatusta ollut Anna ehtinyt ajatella. Hänen sielunsa, tuo kauan kiusautunut ja kärsinyt, tunsi vihdoinkin kerran elävän onnen lehahtavan lävitseen ja uhkuva riemu pulpahti kerrankin hänen lempeä niin kauan kaihonneeseen sydämmeensä. Ja hän nautti siitä täysin siemauksin, sulhonsa sylissä nyt hervotonna leväten, ja sulaneen kaihon kyyneleitä olivat ne, joita nuorukainen hänen poskeltaan suuteli.
Siihen he istahtivat rinnakkain kallion kielekkeelle lepikon siimekseen, katselivat toisiaan silmiin ja kertoivat katkonaisin sanoin yhteisistä vaikeuksistaan, aikeistaan ja toiveistaan, — tuhansia heillä tuntui olevan asioita toisilleen tarinoitavana. Nuorukainen kertoi jo viikon väärällä nimellä viipyneensä Ahvenassa, jonne hän, saatuaan vihiä Annan olosta siellä, oli tullut suomalaisessa laivassa, ja Sundin kirkolla asuen yrittäneensä jos jotakin tavatakseen lemmittyään. Turhaksi oli hän huomannut linnaan pääsemisen, siellä oli vastassa portit ja vallit ja vahtimiehet, mahdottomaksi myös löytää yhtymäpaikkaa kylässä tai maan puolella. Silloin oli hän päättänyt piirittää meren puolelta, ja se olikin onnistunut. Hän oli valloittanut linnan ja löytänyt aarteensa, jota häneltä tahdottiin riistää. Ja hän oli löytävä sen vielä vastakin.
— Ole varma, Anna, viekkaus voittaa väkevyyden. Vielä minä sinut omakseni osaan saada, osaan pakottaa mahtavan marskinkin!
— Oi, ei, ei, hän on rautanen, hän uhkaa lähettää minut luostariin, hän panettaisi minut kahleisiin, jos tietäisi minun luonasi olevan. Vaan nyt olet sinä tuossa vieressäni, — muuta en ajattelekaan!
— Niin olen, ja voimattomiksi käyvät lopuksi marskinkin vihat, sen saat nähdä. Jos en sinua marskin suosiolla saa, otan väkisin.
— Mitä tarkotat … karkaammeko?
— Miksemme voisi sitäkin tehdä? Tuolla on venhe rannassa, me purjehtisimme meren yli, rientäisimme herttuan luo, sinne ei marskin viha ulotu… Vaan ei vielä, lemmittyni, vielä on meillä muitakin keinoja, ehkä kääntyvät olot piankin meille suosiollisiksi. Herttua ei aijo suvaita setäsi valtaa Suomessa, hän kukistaa hänet ja meidät hän jo on luvannut toisillemme. Malttia vain ja rohkeutta!
— Rohkeutta, sitä saan aina, kun luonasi olen, vaan yksin ollessani se pettää.