Silloin nousi Ebba-rouva, astui miehensä luo, laski kätensä hänen olalleen ja kuiskasi, häntä silmiin katsoen:
— Klaus, tästä ei tule mitään hyvää. Olen ollut kanssasi samaa mieltä, vaan nyt, minä pelkään…
Vaan Klaus-herra nykäsi itsensä kärsimättömänä irti ja katkasi rouvansa lauseen:
— Te matkustatte Kastelholmaan ja tottelette käskyjäni.
Anna oli jo noussut. Hänen vartalonsa oli taas suora ja hänen kasvonsa tyyneet, kun hän poistui. Hänenkin sydämmensä oli nyt tehnyt valan, hiljaisen, äänettömän valan, vaan yhtä järkähtämättömän kuin se, jonka hänen setänsä oli vannonut. Hän oli voittava onnensa, voittava sen kaikesta huolimatta, vaikkapa hän vetäisikin päälleen setänsä vihan ja vaikka hänen nuoruutensa kulukoon sitä odotellessaan.
Tunnin kuluttua oli Suomeen lähtevä laivasto jo liikkeellä, ja kuninkaankin laivastossa nostettiin ankkurit samaan aikaan. Tämän jälkimmäisen sanottiin nyt vihdoinkin vievän kuninkaan Puolaan; vaan vieläkin se, muutamia tunteja purjehdittuaan, pysähtyi ja jäi ankkuriin makaamaan — pariksi viikoksi. Kuningas tahtoi vielä nauttia vapauttaan meren hengessä. Mutta suomalainen laivasto painoi yhtämittaa itää kohden ja oli jo ennen illan tuloa Ahvenan saaristossa.
Siinä erosi yksi laiva toisten joukosta; Ebba Fleming perheineen laski näet Kastelholmaa kohden, vieraillakseen tässä pienessä, vanhassa linnassa muutamia päiviä sisarensa, leskikuningattaren luona.
Vanha oli näet silloin jo tuo korkea, pyöreänmuotoinen, umpinainen kivilinna, joka sijaitsi Ahvenan mantereen itäisellä rannalla, pitkän, kapeanlaisen salmen partaalla. Jo yli kaksisataa vuotta sitten oli mahtava Bo Juhonpoika Grip tässä linnassa toisinaan asuskellut ja oli se siitä pitäin aina ollut varustettuna ja sisältänyt pienen vartioväen, mutta harvoin sitä vihollisen lauma oli lähestynyt; linnan ainoita merkkihetkiä oli ollut se, kun Juho Folkenpoika v. 1434 Engelbrektin kapinan aikana sen valloitti tanskalaisilta. Nyt siellä isännöitsi leskikuningatar Katariina Stenbockin vouti muutamain palvelijain kanssa, ja kuningatar itsekin asusti siellä usein suviset ajat. Ja niinkuin linnassa ainakin pidettiin Kastelholmassa portit visusti suljettuina, muurin rinteillä olevat vanhat tykit olivat käyttökunnossa ja yöt päivät kuljeskeli vartijoita valleilla ja tornissa linnan turvallisuutta vartioimassa. Metsä linnan ympäriltä oli raivattu pois laajalta alalta ja ainoastaan salmen toisella puolen näkyi kyliä ja ihmisasuntoja.
Ebba-rouva viipyi linnassa ainoastaan muutamia päiviä, vaan Anna jäi hänestä sinne jälelle Klaus-herran määräysten mukaan. Silloin huomasi Anna olevansa vankina. Hän oli saanut asunnokseen saman pienen, ristikko-ikkunoilla varustetun huoneen, jossa kuningas Eerik XIV:ttä 23 vuotta sitten oli veljensä käskystä pidetty vankina, ja hänen liikkeitään linnan alueella ja sen lähimmässä ympäristössä pidettiin silmällä. Ilottomat, yksitoikkoiset ajat hänelle nyt alkoivat; leskikuningatar ja palvelusväki vartioitsi sekä häntä että kaikkia linnaan tulijoita ja tuskallinen, painostava tunne siitä syystä Annaa rasitti, missä hän vain liikkuikaan. Siksi istui hän enimmäkseen yksin huoneessaan, silmäillen sen ikkunasta yli salmen ja läheisen rannikon, jonka takaa Sundin pitäjän korkean kivikirkon tornit yli metsän kuumottivat. Hän oli kohta älynnyt, että täällä linnassa ei hän saisi sulhoaan tavata, jos tämä hänen olinpaikastaan tiedon saatuaankin hänen puheilleen pyrkisi, ja turhaan hän mietti, miten hän saisi nuorukaiselle viestin laitetuksi. Ja viikkoja kului, illat pimenivät, syksy oli käsissä.
Oih, niin ikävä oli Annan olla, niin toivotonta, niin yksinäistä; ei ketään ollut, jolle hän olisi voinut kertoa huoliaan ja risteileviä tunteitaan. Yksin hän käveli usein pitkät ajat linnan vallilla, katsellen kaunista salmimaisemaa edessään, ja hänen silmänsä tähystelivät ja hakivat niin hartaasti siitä ympäröivästä luonnosta jotakin, jota eivät löytäneet. Venheitä purjehti linnan edustalla ja ruuhia souti ohi — oi, eikö niissä missään ole se hymykatseinen nuorukainen, jota hänen sydämmensä niin hartaasti kaipasi? Ei tullut viestiä vastaan.